Me luomme itse omat demonimme ja ruokimme niitä. Jos haluamme herätä, meidän on lyötävä ne. Jed McKenna Henkisesti epäkorrekti valaistuminen
© 2002 & 2004 Diana Cooper ja Kustannus Oy Taivaankaari

Luku 5

Heidän oli määrä kiivetä seuraavana päivänä lumen halki muinaiseen buddhalaiseen temppeliin, jonka Krishna vakuutti paksulla intialaisella murteellaan olevan nyt auki kesän ajan. Talvikuukaudet se makasi lumeen peittyneenä ja munkit muuttivat tuoksi ajaksi muualle. Helen heräsi aamulla levoton tunne vatsanpohjassaan. Hänen intuitionsa kehotti häntä pysymään poissa temppelistä ja hän kertoi ajatuksensa muillekin aamupalaa syödessään.
"äiti, tiedät ettet ole koskaan pitänyt mäkien päälle kävelemisestä", Joanna vastasi naurahtaen. "Tuo on vain tekosyy päästä siitä."
"Enpä oikein usko", Helen sanoi, kun suuri musta lintu kirkui varoittavasti viereisessä puussa. Hänen ihonsa nousi kananlihalle.
Marcus ja Joanna jatkoivat hänen kiusoitteluaan nuoruuden päättäväisellä kiivaudella nujertaakseen hänen epäilyksensä. Tunne Helenin kehossa oli kuitenkin niin vahva, että hän päätti jäädä odottamaan leirin tuntumaan, sillä välin kun muut tarpoisivat lumisessa rinteessä Krishnan opastuksessa.

Krishna ei ollut tyytyväinen. Hän oli pitänyt Heleniä ja Joannaa silmällä kuin emokana ja ajatus poikastensa erottamisesta selvästikin häiritsi häntä. Hän antoi Helenille tarkat ohjeet siitä, missä tämä voisi liikkua. Helen näytti hämmentyneeltä Krishnan murretta kuunnellessaan, jolloin Joannan, joka ymmärsi kuulemansa nopeammin, oli tulkattava puhe hänelle.
"älä mene tuon harjanteen yli, hyvin vaarallista", Krishna nuhteli vakavana.
Helen ei erottanut kuin kurkkuäänteitä. "Anteeksi?" hän lausahti kohteliaasti, pinnistäen saadakseen selvää hänen sanoistaan tuntien itsensä hyvin riittämättömäksi, mitä hän inhosi.
"älä mene tuon harjanteen yli, hyvin vaarallista", Krishna toisti.
"Anteeksi?", Helen yritti vielä pyöritellen samalla silmiään Joannalle apua pyytäen.
Joanna pidätteli kikatustaan ja lausui hitaasti ja selkeästi: "älä mene tuon harjanteen yli, se on vaarallista."
"Ah", Helen koetti näyttää siltä, kuin olisi oikeasti ymmärtänytkin kaiken aikaa. Hän hymyili punaisena kuin paloauto.
"En, tietenkään, Krishna."
Hän ei kehdannut katsoa Joannaa silmiin. Lopulta he olivat valmiita. Krishna kantoi makuupussia päänsä päällä, selittäen vakavana, että se suojaisi, mikäli alkaisi sataa lunta. Saadakseen lisälämpöä Joanna oli pukeutunut kummallisesti lenkkitossuihin ja lähes jokaiseen vaatekappaleeseen, jonka oli tuonut mukanaan, jopa kukikkaaseen sarongiin. Krishnan kummastunut katse nauratti häntä. Marcus oli varustautunut saappaisiin ja tuulitakkiin.
Helen katseli, kun omituinen kolmikko katosi polun mutkaan, aavistamatta lainkaan, että tämä päivä muuttaisi heidän elämänsä täysin.

Ensimmäisen kerran petoksen jälkeen Marcus ei tuntenut kalvavaa kipua rinnassaan. Hän tunsi olonsa täysin vapautuneeksi ja leikki Joannan kanssa kinoksissa lumipalloja heitellen ja nauraen. Peli teki levottomaksi Krishnan, joka ei selvästikään ollut tottunut leikkeihin. Elämä oli hänelle vakava asia.
Juuri lumirajan alapuolella he kulkivat pienen hylätyn kylän halki. Ainoastaan jätekasat todistivat ihmisten olleen joskus paikalla. Krishna selitti, että kyläläiset muuttivat pois talveksi ja että heti kun kevät koittaisi, he palaisivat ja asuttaisivat vanhat talonsa uudelleen. Näkymä oli kuin jäätynyt kuvaelma, joka odotti henkiin herättämistään, ja he kaikki tunsivat tyhjien talojen kolkkouden. Joanna värisi. "Täällä on aavemaista. Ilmapiiri tuntuu pahalta."
Marcus oli juuri viittaamassa kintaalla koko paikalle, mutta muutti mielensä kun huomasi Joannan kasvojen kalvenneen ja pingottuneen. Hän tajusi, että Joanna oli herkistynyt jollekin, jota ei ymmärtänyt ja kietoi vaistonvaraisesti suojaavan kätensä hänen ympärilleen. Vaikka Joanna ei sanonut sanaakaan, tämä ei vetäytynyt pois, ja Marcuksesta tuntui, että hän arvosti elettä.
Krishna kertoi, että kylässä oli tapahtunut kauheita: "Monet kuolleet. Paha paikka." He kiiruhtivat hylättyjen talojen ohitse ja olivat iloisia päästessään paljaalle vuorenrinteelle, missä lunta oli paksulti. Pian he kulkivat lumotun satumaailman läpi: missään ei ollut ketään, vain vanhat karhunjäljet kulkivat lumessa merkkinä elämästä. Marcus oli tarkkaillut Joannan kasvoja ja oli mielissään nähdessään värin palaavan niille, samalla kun tämä palautui muutoinkin takaisin pirteäksi omaksi itsekseen. Tyttö oli erikoinen sekoitus suurta herkkyyttä ja itsenäisyyttä, mihin Marcus oli vasta alkamassa totutella.
Lumi oli niin syvää, että Krishna ilmaisi huolensa siitä, että temppeli ei ehkä olisikaan avoinna. "Pomo sanoo minulle, että se on auki, mutta en usko sitä", hän tokaisi virnistäen. "On liian aikaista. Liikaa lunta."
Joanna oli kovasti tahtonut vierailla temppelissä, joten häntä ärsytti se, mitä hän piti kykenemättömyytenä järjestäjien taholta. Terävät sanat olivat jo hänen huulillaan, mutta hän pysyi vaiti, koska Krishna oli selvästikin vastuuntuntoinen nuorukainen, joka tunsi syvästi, miten sopimatonta olikaan tuoda suojattinsa koko pitkän matkan vain suljetun temppelin luo. Itse asiassa, mies näytti niin alakuloiselta, että Joanna päätyi vakuuttelemaan tälle, ettei uutinen haitannut lainkaan. Joanna päätti unohtaa koko asian ja nauttia päivästä sellaisenaan kuin se olisi.
Hanki kävi ennen pitkää niin syväksi, että heidän oli käveltävä Krishnan jalanjäljissä hänen johdattaessaan heitä mutkittelevaa polkua pitkin ylöspäin. Kun Joanna otti omatoimisen askeleen, hän löysi itsensä lumesta reittä myöten eikä pystynyt liikkumaan. Marcuksen ja Krishnan oli vedettävä hänet ylös, mikä oli hänestä hysteerisen huvittavaa, erityisesti kun aina yhtä vakava Krishna kehotti häntä kävelemään vain siinä, mihin hän oli edeltä valmistanut valmiin reitin.
Tunnin kuluttua he näkivät vilauksen temppelistä. Se oli selvästikin suljettu, lunta oli sen ympärillä kattoon saakka. Yhtäkkiä Joanna tunsi kireän aistimuksen sisällään. Hänen vatsaansa väänsi ja häntä etoi. Tuliko hänelle sama tuntemus kuin hänen äidilleen aamulla? Se oli täysin erilainen kuin tunne, joka äidillä oli ollut kylässä. Tämä oli vaaran tuntemus.
Kaikkialla näytti rauhalliselta, joten hän vakuutti itselleen kuvitelleensa omiaan. Mutta tunne säilyi ennallaan, ja hän pyysi Marcusta olemaan varovainen. Joanna tiesi, että jokin oli vinossa, eikä Marcus epäillyt häntä. Vaikka Marcus katseli ympärilleen, hän ei nähnyt mitään poikkeavaa. Siitä huolimatta hän kulki varoen.
Vasta kun he saapuivat temppelin luokse, he näkivät jalanjälkiä ja käsirysyn merkkejä tuoreessa lumessa. Heidän sisintään kouraisi, kun he näkivät verta, joka hohti yhä punaisena lumessa. Paikalta johtivat veriset jäljet poispäin: kuin loukkaantunut ihminen olisi vetänyt itsensä temppelin toiselle puolelle. Kahdet jalanjäljet tulivat ja menivät kadoten suuren kiven ja horisontin taakse. Joannan vatsa kääntyi ympäri. Marcus tunsi adrenaliinin virtaavan suonissaan.
"Seiskää tässä kiitos", Krishna sopersi. Hänen tummat kasvonsa näyttivät valkoisilta silmien ja huulten ympäriltä.
Marcus tunki hänen ohitseen ja syöksyi kuin härkä lumen halki temppelin ympäri. Joanna tuli pian perässä pahoinvointia potien, sydän jyskyttäen ja polvet aivan vetelinä. Rakennuksen vierellä makasi munkin käpertynyt hahmo, josta vuosi verta useasta ammottavasta haavasta. Mies näytti tiibetiläiseltä ja häntä oli selvästikin puukotettu useita kertoja.
Tunteet Joannan sisällä huusivat kirkuen hänen polvistuessaan miehen viereen ja tunnustellessaan tämän ranteesta pulssia. Mies värähteli ja oli hädin tuskin elossa. Joanna piteli miestä kädestä ja halusi epätoivoisesti miehen jäävän henkiin. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään kuolevan. Eikä hän halunnutkaan, erityisesti täällä. Eikä varsinkaan nyt.
Marcus kiskaisi takin yltään ja asetti sen haavoitetun miehen päälle, joka raotti silmiään. "Kaikki on ihan hyvin", Joanna yritti rauhoitella huulet täristen, mutta hänen sanansa kaikuivat kuuroille korville.
Kuoleva mies etsi hädissään Marcuksen katsetta. "Käärö!" hän kuiskasi polttavasti, silmiin tuijottaen. "Minä piilottaa ... Eivät löytää. Käärö ... tuolla." Mies yritti nostaa käsivarttaan osoittaakseen suuntaa, mutta ponnistus oli hänelle liikaa. Marcus seurasi miehen katsetta räystääseen. Hän nyökkäsi vakuuttavasti kuolevalle miehelle ja kiipesi huojuen syvän hangen läpi temppelin katolle. Munkki katseli häntä, vaatien häntä löytämään kätkemänsä arvokkaan esineen.
Marcus kurottui räystään alle ja tunnusteli käsillään varovasti sen alustaa.
"Kyllä ... kyllä", munkki kuiskasi saaden energiaa innostuksesta. Vihdoin Marcus tunsi jotakin. Aikansa kaiveltuaan hän vetäisi ulos sinetöidyn paketin, joka oli kääritty muovipussiin. Varovaisesti pakettia pidellen hän hyppäsi alas lumeen ja ojensi sen munkille.
"Ei, ei! Vie se Mahathat-temppeliin Joshipurissa", mies haukkoi henkeään. "Minä tuoda Tiibetistä ... tärkeä..." Jokainen hengenveto oli miehelle rohiseva taistelu. "He ajaa takaa. Minä piiloon ... kiire. He seurata. Tärkeä pian. Mene mene! Mahathat-temppeli."
"Entä sinä sitten? Meidän täytyy saada sinut sairaalaan", Marcus pani vastaan, vaikka tiesi hyvin, ettei mikään sairaala maailmassa pystyisi pelastamaan vanhaa miestä.
Viimeisenä yrityksenään mies tarrasi Marcuksen käteen painaakseen hänen ihoonsa käärön kiireellisyyden ja merkityksen. "Minä ei tärkeä. Mene mene!" hän pyysi hartaasti. "Sinä Jumalan lähettämä. Käärö pelastaa maailma. Sinä siunattu", hän hymyili lempeästi, miltei rakastavasti eikä Marcus koskaan unohtaisi tuota katsetta, kun vanha tiibetiläinen munkki heitti henkensä. Marcus ei ollut koskaan nähnyt ruumista aikaisemmin niin kalpeana ja rauhallisena. Eikä ollut Joannakaan, mutta valkoisena kuin lakana ja aina yhtä käytännöllisenä hän nojautui miehen ylle ja sulki vanhan munkin silmät. Silmäluomet hänen sormiensa alla tuntuivat lämpimiltä ja pehmeiltä, jolloin paha olo hänen sisuksissaan kasvoi entisestään. Joanna sulki miehen leuan tiukasti. Sitä oli vaikeampi liikutella kuin hän oli odottanut, mutta hän oli nähnyt saman televisiosta ja oli iloinen, että hänellä oli rohkeutta tehdä niin. Mies näytti uskomattoman tyyneltä ja Joanna piti katsettaan tiukasti miehen kasvoilla. Hän ei voinut katsoa mihinkään muualle. Hän mietiskeli, oliko miehen henki lähtenyt ruumiista ja jos oli, missä se nyt kulki. Valkeasta lumesta heijastuva aurinko oli liian kirkas. Hän alkoi tuntea olonsa kummallisen irralliseksi ja sekavaksi. Marcus sai hänen käsivarrestaan tiukan otteen, kun hän alkoi huojua.
Samalla hetkellä he kuulivat huutoa ja kaksi miestä ilmestyi läheisen vuorenharjan päälle liukastellen, luisuen ja kahlaten heitä kohti niin nopeasti kuin syvä lumi suinkin salli. Toinen miehistä oli itämainen ja toinen intialainen.
Ruoskamainen ääni räjähti heidän takanaan ja kaikui vuorten ympärillä. Kauhistuneina he tajusivat, että se oli laukaus.
"Juokse", Marcus karjaisi.
"Entä munkki?" Joanna oli salamana jälleen omilla jaloillaan ja viittasi kuolleeseen mieheen. Marcus tarttui Joanna kädestä ja vetäisi hänet jaloilleen. "Hän on kuollut. Emme voi tehdä hänen hyväkseen enää mitään." Hän kuulosti karskilta jopa omissa korvissaankin. Yhdellä liikkeellä Marcus vetäisi verentahriman takkinsa munkin yltä ja sulki kääröpaketin vetoketjutaskuunsa.
He rämpivät ja kompuroivat lumessa kuumeisesti päästäkseen miehiä pakoon. Toista laukausta peläten he kyyristyivät mataliksi juostessaan harjanteiden poikki astuen epätoivoisina jalanjälkiin, jotka olivat tehneet matkallaan ylös. Kauhu kiirehti heitä, mutta he tunsivat, että miehet lähestyivät.
"Makuupussi", Joanna henkäisi yhtäkkiä. "Siitä tulee kelkka." Hän nappasi pussin Krishnalta, joka ei kauhusta kankeana pyristellyt vastaan, ja asetti sen lumelle. Siihen kului kallisarvoisia sekunteja.
"Istu siihen", hän määräsi. Heti ymmärtäen Joannan tarkoituksen Marcus hypähti eteen istumaan ja Joanna tarrautui tiukasti hänen taakseen. Krishna piti takimmaisena hänestä kiinni ja pian he laskea viuhuivat rinnettä alas.
Se oli pelottavaa. Jyrkän rinteen hallitsemattomassa vauhdissa he ohittivat niukalti kiviä ja puidenrunkoja, jotka törröttivät lumesta. Marcus ohjasi saappaillaan hampaat irvessä minkä kykeni. Joanna piti tiukasti kiinni, tunki päänsä Marcuksen selkää vasten ja sulki silmänsä pudotuksen kiihkeydessä. Krishna kirkui kirkumistaan, ääni hukkui lumiseen joutomaahan. Lopulta he kiisivät hurjaa vauhtia alppiruusujen verhoamalle kielekkeelle ja syöksyivät siltä alas. He saivat kyllä mustelmia mutta eivät loukkaantuneet. He kokoontuivat jälleen yhteen vaatteet likomärkinä.
Kun he päätyivät alarinteelle, lunta puhkoi todellinen kivien ja puskien miinakenttä. Kun toinen laukaus kajahti ilmassa, he päättivät määrätietoisesti rohjeta jälleen ajaa makuupussikelkalla. Se oli nopein tapa alas. He saattoivat kuulla, miten heidän takaa-ajajansa rymistelivät liukastellen heidän perässään.
Kun lumipeite muuttui ohuemmaksi, kivet ja puskat muuttuivat liian vaarallisiksi. He hylkäsivät kelkan ja laskivat pyllymäkeä tajuamatta saavansa siitä mustelmia ja naarmuja märkien ja jäätyneiden vaatteidensa läpi. He tiesivät vain sen, että he kantoivat mukanaan tietoa, joka saattoi muuttaa maailman. Aseistetut miehet halusivat sen eivätkä epäröisi tappaa heitä sen vuoksi. Kun lumi katosi miltei kokonaan, he juoksivat henkensä edestä.


Takaisin