Me pyrimme synnynnäisesti pääsemään kohti Jumalaa. Mutta se magneetti, joka johdattaa meitä henkisellä matkallamme, ei sijaitse aivoissamme vaan sydämessämme. Joan Borysenko Sielun kompassi

Johdanto


Tämän johdannon tarkoituksena on antaa läpileikkaus koko kirjasta, eräänlainen tiivistelmä, ja sen lisäksi johdattaa lukija vähitellen ymmärtämään havahtumisen prosessia. Havahtumiseen liittyvät seikat ovat nimittäin sen verran outoja ja yllättäviä että ne vaativat täysin toisenlaista ajattelutapaa, kuin mihin yleensä olemme tottuneet.

Tarkoitukseni on tällä kirjalla osoittaa, ettei havahtumiseen liity mitään mystiikkaa tai suuria salaisuuksia ja ettei siihen tarvita maailmasta vetäytymistä eikä tunteja, päiviä ja vuosikausia kestäviä mietiskelyjaksoja tai guruja tai muita opettajia vaan havahtuminen on luonnollinen prosessi, joka käynnistyy ja etenee kaikkein helpoimmin keskellä tavallista arkielämää, joka itsessään on vain harhakuva todellisuudesta.

Havahtuminen

Havahtuminen, herääminen, valaistuminen – mieleemme nousee jos jonkinlaisia mielikuvia tästä tapahtumasta ja niistä ihmisistä, jotka joko sanovat sellaisen kokeneensa tai joiden oletamme sellaisen kokeneen. Tämä kirja on kuitenkin poikkeus tavanomaisista ”valaistumista” käsittelevistä kirjoista, jotka useimmiten haluavat tarjota meille ”valaistuneen” näkökulman asioihin, sillä tässä kirjassa keskitytään ennen kaikkea havahtumisen esteisiin – toisin sanoen siihen, mikä meitä estää heräämästä kokemaan todellista olemustamme. Tämän kirjan tarkoitus on olla käytännön ajatuksia synnyttävä työkalu, joka osaltaan auttaa jokaista havahtumista kaipaavaa ainakin pienen askeleen eteenpäin.

Käytän sanaa havahtuminen mieluummin kuin herääminen tai valaistuminen, sillä se ei ole niin rasittunut erilaisista mielikuvista kuin kaksi jälkimmäistä. Perimmäisellä havahtumisella tarkoitan lopullista päämääräämme eli oman todellisen olemuksensa täydellistä muistamista tai paremminkin täydellistä sulautumista Jumalan sydämeen. Tämä on tietenkin vain vertauskuva, mutta yritän parhaani mukaan selvittää asiaa ymmärrettävin sanankääntein omiin kokemuksiini pohjaten.

Jotta havahtumisesta voisi ylipäätään puhua, täytyy olla olemassa tila, josta havahdutaan. Kutsun tätä tilaa uneksi. Tuntemistani menetelmistä havahtumisen prosessia – ja sen käänteisprosessia, unohtamista tai uneen nukahtamista – kuvaa parhaiten Ihmeiden oppikurssi, joten käytän sen esittelemää menetelmää havahtumisen ja unohtamisen ”teoreettisen” perustan selvittämiseksi. Voit hyvin lukea tätä kirjaa, vaikka et tuntisikaan Ihmeiden oppikurssia tai se ei sinua sen ihmeemmin kiinnostaisi. Korostan kuitenkin, että perimmäistä havahtumista etsivälle Kurssi – kuten sitä lyhyesti nimitetään – tarjoaa korvaamattoman työvälineen.

Perimmäiseen havahtumiseen vie enemmän tai vähemmän pitkä sarja erilaisia havahtumiskokemuksia, joilla näyttää olevan erilaisia niille tunnusomaisia piirteitä, joita kenties moni meistä kykenee omista kokemuksistaan tunnistamaan. Havahtuminen ei siis ole mikään yksi iso tapahtuma, jonka jälkeen kaikki on selvää, vaan pikemminkin voidaan puhua vähittäisestä ja asteittaisesta havahtumisen esteiden poistumisesta, vaikka selvästi suurempiakin hyppäyksiä tapahtuu. Mikäli jollekulle on tapahtunut äkkinäinen ja täydellinen perimmäinen havahtuminen vailla asteittaisia ja askel kerrallaan eteenpäin vieviä kokemuksia, ainakaan minä en ole siitä tietoinen.

Kutsun tätä asteittaista kokemusten sarjaa havahtumisen prosessiksi. Kun prosessi on saatettu käyntiin – kun havahtuminen on alkanut – se ei enää pysähdy, emmekä myöskään voi palata mielessämme takaisin siihen tilaan, jossa me ennen jotakin tiettyä havahtumiskokemusta olimme. Toivon tämän kirjan toimivan havahtumisen prosessin käynnistäjänä tai edelleen vauhdittajana niiden kohdalla, jotka ovat tämän prosessin mielessään asettaneet etusijalle ja jotka ovat siihen valmiita.

Kyllästymispiste

Havahtumisen prosessi ei voi käynnistyä, ellei ensin ole saavutettu kyllästymispistettä oman itsen suhteen. On oltava niin lopen kyllästynyt omaan itseensä ja oman elämänsä kokemuksiin, että syntyy halu löytää toisenlainen tapa tarkastella kaikkea. Emme kykene saamaan aikaan kaipaamaamme muutosta, jollemme todella halua sitä, emmekä osaa todella haluta sitä, mikäli se, mitä meillä näyttää olevan, on meistä vielä sen arvoista, että haluamme pitää siitä kiinni enemmän kuin havahtua. Mikäli ajattelemme tämän maailman olevan mahtava paikka, jossa tapahtuu kaikenlaista hienoa, meillä ei ole minkäänlaista mahdollisuutta muuttaa mieltämme eli aloittaa havahtumisen prosessia. Tämä lienee suurin yksittäinen syy sille, miksi monen kohdalla hyvät aikomukset eivät lopulta johda mihinkään.

Tämän takia havahtuminen ei myöskään koskaan voi olla mikään muotijuttu eikä sitä voi keneltäkään saada, ei gurulta tai opettajalta eikä sen paremmin mistään kirjasta tai opistakaan. Havahtumisen prosessi voi alkaa ainoastaan sisäsyntyisesti siitä, että tavalla tai toisella on saanut tarpeekseen itsestä ja oman elämän vuoristoradasta. Tässä vaiheessa erilaisista opettajista ja opeista voi tosin olla suurestikin hyötyä, mutta ellei sisäistä kyllästymispistettä ole saavutettu, mikään opettaja tai oppi ei voi saada havahtumisen prosessia käynnistymään.

Miksemme havahdu?

Vanha ja useimmille tuttu tarina siitä, miten oppilas tulee mestarinsa luokse toivoen tämän auttavan häntä Jumalan löytämisessä, kuvaa hyvin perussyytä sille, miksemme havahdu:

Oppilas kysyy mestarilta, joka on juuri kylpemässä joessa: ”Rakas opettaja, miten löydän Jumalan?” Mestari tarttuu äkisti oppilasta hiuksista ja painaa tämän pään veden alle niin pitkäksi aikaa, että oppilas alkaa epätoivoisesti rimpuilla. Sen jälkeen hän nostaa oppilaan takaisin pystyyn ja sanoo tälle: ”Tule sitten takaisin, kun haluat Jumalaa yhtä paljon kuin äsken halusit happea.”

Vaikkei meidän ehkä tarvitsekaan joutua yhtä tehokkaan koulutuksen kohteeksi kuin tarinan oppilas, tarina kuitenkin kertoo oivallisesti sen, miten emme voi saavuttaa tavoitettamme ilman kiihkeää halukkuutta. Laiska ja harhaileva mieli ei kykene siihen muutokseen, mikä havahtumiseen tarvitaan. Mutta tätä ei kannata säikähtää. Aluksi tarvitaan vain vähän tavallista enemmän uteliaisuutta ja sitkeyttä; tarinan kaltainen palava halu havahtua syntyy vähitellen niin, että lopulta ajatukset täyttää kokonaan halu havahtua ja muistaa oma todellinen olemuksensa – halu palata takaisin Jumalan yhteyteen. Väkisin ei voi yrittää haluta vaan tarvittavan halukkuuden on annettava syntyä omalla painollaan.

Perimmäinen syy sille, että emme koe havahtuvamme on siis se, ettemme halua havahtua. Meillä on syvällä tiedostumattomassa mielessämme valtava vastustus havahtumista kohtaan, koska jollakin tasolla tiedämme sen merkitsevän yksilöllisen ja persoonallisen olemuksemme katoamista. Jos todella haluaisimme havahtua, havahtuisimme heti, mutta pidämme sen hintaa niin suurena ja seurauksia pelottavina, että emme osaa haluta sitä. Selvitän tätä asiaa tarkemmin luvussa 2, Minuuden harha.

Toinen, tosin täysin erilainen syy havahtumattomuudellemme on, että etsimme sellaista havahtumista, joka ei ole todellista havahtumista. Toisin sanoen, kuvitellessamme etsivämme havahtumista etsimmekin pikemminkin jotakin, mikä estää meitä havahtumasta tai mitä vain kuvittelemme havahtumiseksi. Havahtumisen prosessi salpautuu tehokkaasti, kun kuvittelee olevansa havahtunut.

Mieli toimii itseään ruokkivana järjestelmänä ja kun se on kylläinen, se ei enää halua lisää – vähään aikaan. Jos mieli kuvittelee havahtuneensa, se ei enää halua havahtumista. Mielen tyytyväisyyden kannalta tämä ei ole mikään ongelma, mutta perimmäisen havahtumisen kannalta tämä merkitsee täydellistä prosessin pysähtymistä. Kenties ensimmäinen havahtumisen sääntö – jos sellaisia nyt voisi ylipäätään olla – kuuluisi: älä koskaan erehdy kuvittelemaan olevasi täysin hereillä. Jos olisit täysin hereillä, toisin sanoen löytänyt Perimmäisen havahtumisen, koko kysymystä hereillä olemisesta tai olemattomuudesta ei enää olisi.

Käyttääkseni vertauskuvaa – ethän sinä päivälläkään ajattele olevasi ”hereillä” yöllisten uniesi suhteen vaan ainoastaan ymmärrät, että yölliset unesi ovat unta eikä niitä oikeasti ole missään ja että ”hereillä” on se, mikä sinä olet. Yöllisiin uniin liittyvä vertaus on oivallinen, kun halutaan selvittää havahtumisen prosessia, sillä on hämmästyttävää, missä määrin tämä todelliseksi kuvittelemamme elämä, oma persoonamme ja kaikki elämämme tapahtumat vaikuttavat havahtuessa samankaltaisilta kuin yölliset unet ja niissä esiintyvät hahmot ja tapahtumat.

Minä olen

Havahtumisen estää tehokkaasti myös se, että minä kuvittelen olevani ”minä” ja ettei minulla ole minkäänlaista tietoa tai muistikuvaa mistään muusta. Minä ajattelen olevani minä ja sinä ajattelet olevasi sinä. Ennen kuin annat mielesi kapinoida ja väittää tätä vastaan, kysy rehellisesti itseltäsi: ”Onko minulla yhtään ajatusta, tunnetta, mielikuvaa, halua, pyrkimystä – tai mitä tahansa sisäistä yllykettä – joka ei jollakin tavoin liittyisi persoonaani?” Ongelma tosin on se, että mielemme rakenne on sellainen, että vain hyvin pieni osa siitä on meille tietoista ja suurin osa täysin tiedostumatonta.

Meillä on kuitenkin syvällä sisimmässämme muisto siitä, mikä todella olemme, mutta se on vain peittynyt lukemattomien kerrosten alle. Tästä syystä havahtumisen prosessia on parempi kuvailla purkamiseksi kuin rakentamiseksi, poisoppimiseksi oppimisen sijaan. Olet oppinut, että sinä olet sinä, mutta havahtumisen prosessi osoittaa sinulle vähitellen, että et suinkaan ole se, miksi olet itseäsi kuvitellut, ja juuri tämän takia havahtumiseen vaaditaan kyllästyminen itseen: et voi löytää todellista olemustasi, jos yhä haluat olla sinä. Havahtumisen hinta on sinä. Hinta voi kuulostaa, ja kuulostaakin, korkealta ja mahdottomalta maksaa mutta totuus on se, ettei sinua alun perinkään ole ollut olemassa kuin mielen kuvitelmana, joten todellisuudessa et menetä mitään. Henkisyydestä kiinnostuneet ihmiset ovat tottuneet pitämään arvokkaana ajatusta ”minä olen”, mutta havahtumista haluava saa oppia arvostamaan pikemminkin ajatusta ”minä en ole”, sillä havahtumisen kannalta persoonapronomini ja olla-verbi muodostavat epätoden yhtälön. Oikeastaan mikä tahansa ja olla verbi muodostavat epätoden yhtälön, mutta ei laukata asioiden edelle.

Havahtumisen prosessista

Kuten jo totesin, havahtuminen on pikemminkin prosessi kuin yksittäinen tapahtuma. Havahtumisen prosessiin liittyy monia outoja kokemuksia, joita voi hyvin kuvata valaistumiskokemuksiksi, oivalluksiksi, totuuden tajuamiseksi tai zeniläisittäin satoriksi mutta yhteistä näille kaikille on se, että ne tapahtuvat mielessä. Tässä kirjassa niitä nimitetään yksinkertaisesti vain havahtumiskokemuksiksi. Tällaisilla kokemuksilla ei ole mitään muuta tekemistä havaitsemamme maailman kanssa kuin että ne muuttavat tapaamme tarkastella asioita. Monille näistä kokemuksista on yhteistä myös se, että ne paljastavat tavalla tai toisella todeksi kuvittelemamme maailman hullun ja nurinkurisen ja siten epätodellisen luonteen. Asian vaikeampi ja järkyttävämpi puoli on se, että havahtumiskokemukset myös saavat identiteettimme murtumaan, mistä puolestaan on seurauksena monenkirjavia ja eriasteisia hankaluuksia arkielämässämme aina pelkotiloista ja sekoamisen tunteesta kaiken merkityksettömäksi ja täydellisen naurettavaksi kokemiseen.

Otetaan esimerkki. Kutsun kosmisen naurun kokemukseksi hetkeä, jolloin syvästi ja aidosti tajuaa kaiken olevan vain jonkinlaista leikkiä tai peliä – maailmankaikkeuden suuri vitsi. Tämä kokemus tunnetaan hyvinkin erilaisten mieltä harjoittavien perinteiden parissa, mutta kokijalleen se on ensimmäistä kertaa koettaessa hämmentävä ja vapauttava mutta toisaalta pelottava ja ahdistavakin kokemus. Vapauttava se on siksi, että kaikki aiemmin vakavana pidetty paljastuukin ei-laisinkaan-niin-vakavaksi, ja ahdistava se on siksi, että tajuaa pitäneensä totena kaikkea sitä, mikä on vain suurta sirkusta.

Minulle kosmisen naurun kokemus avautui ensin lempeästi ja vaiheittain kahdenkymmenen vuoden aikana pienemmin hilpein oivalluksin, kunnes olin valmis ottamaan vastaan koko täyslaidallisen, jolloin en voinut muutamaan tuntiin muuta kuin itkeä ja nauraa yhtä aikaa vierustoverini hämmästellessä, täytyykö hänen kutsua apua nyt vai heti. Tuon havahtumiskokemuksen jälkeen – joka sivumennen sanoen tuntui hulluksi tulemiselta, jos nyt voisin sanoa, miltä sellainen ylipäätään tuntuu – minulla ei ole enää ollut mitään mahdollisuutta ottaa yhtään mitään vakavasti. Kun sanon ”vakavasti”, tarkoitan, että en ole tuon kokemuksen jälkeen enää voinut pitää ainoaakaan tapahtuvaa asiaa totena, reagoinpa siihen vanhasta tottumuksesta miten kiihkeästi tahansa. Omat reaktiot, mielipiteet, käsitykset, ajatukset ja toimet muuttuvat kaikki yhtä lailla naurettaviksi.

Mutta tämä ei ole yhtä kuin perimmäinen havahtuminen.

Havahtumiskokemukset ovat peruttamattomia; ne muuttavat pysyvästi tapaamme ajatella ja tarkastella maailmaa. Mikäli maailmankuvasi ei muutu jollakin tavoin perustaltaan, kyse ei kenties ole havahtumiskokemuksesta vaan jostakin muusta kokemuksesta.

Kutsun tällaisia havahtumiskokemuksia, jotka johdattelevat meitä vähitellen kohti totuutta eli perimmäistä havahtumista, maamerkeiksi. Maamerkit ovat tienviittoja, jotka osoittavat kulkijalle, että tästä on menty aiemminkin ja että jatka vain tähän suuntaan. Havahtumista kohti kulkeva tietää maamerkkien perusteella, ettei ole täysin eksyksissä ja että joku toinen on ne siihen jättänyt myöhemmin tulevia varten. Olenkin ylitsepursuavan kiitollinen kaikkia niitä kohtaan, jotka ovat edelläni kulkeneet tällaisia maamerkkejä jälkeensä jättäen.

Maamerkit ovat sikäli hassuja, että ne havaitsee vasta ne ohitettuaan. Kenties onkin niin, ettei sellaisia maamerkkejä, jotka voisi havaita jo kaukaa etukäteen voi tässä todellisuudessa tehdäkään, ja että maamerkkien tarkoitus on vain auttaa kulkijaa tunnistamaan, että oudoista kokemuksista huolimatta kaikki on hyvin, sillä joku on jo kulkenut tästä ennen minua.

Klassinen esimerkki maamerkistä on zeniläisten ”portiton portti”. Se ei merkitse mitään kellekään etukäteen, mutta se joka on portittomasta portista käynyt – tai pikemminkin se ei-kukaan, joka on kulkenut lävitse ei-mistään – ei voi kuin ihmetellä, miten osuva määritelmä se on.

Tämän kirjan sivuilta tarkkasilmäinen ja omat outoutensa kokenut lukija voi löytää useita maamerkkejä, mutta en aio niitä erikseen esitellä vaan annan kunkin lukijan löytää ne omaan tahtiinsa omalla matkallaan takaisin Jumalan yhteyteen sitä tietä, jota me kaikki kerran kuljemme.

Muutama sana dualismista ja ei-dualismista

Nykyaikaisesta ei-dualismista eli non-advaitasta on tullut kovin suosittua sellaisten kirjoittajien ja puhujien kuin Eckhart Tolle, Gary Renard, Gangaji, Mooji, Adyashanti, Byron Katie, Jeff Foster ja Jed McKenna ansiosta. Koko puhe ei-dualismista on kuitenkin hieman huvittavaa, sillä puhutaanhan silloin siitä, mistä ei voi puhua. Se tao ei ole oikea Tao, josta voi puhua. Tästä syystä tämä kirja keskittyy ensisijaisesti siihen, mikä meitä estää oivaltamasta ei-dualistista todellisuutta, sen sijaan että yrittäisi kuvailla sitä. Arvostan toki suuresti sitä, että edellä mainitsemani henkilöt, ja lukuisat muutkin, ovat nähneet suuren vaivan osoittaakseen meille, että on olemassa toisenlainen tapa tarkastella kaikkea, ja auttaneet näin osaltaan meitä kaikkia havahtumaan siihen, ettei kaikki ole ihan sitä, miltä se näyttää. Ilman tällaisten edelläkävijöiden työtä ja innoitusta olisin tuskin minäkään kirjoittanut tätä kirjaa. Mutta lienee karu totuus, että ihmiset haluavat aina mieluummin kuunnella kauniita sanoja ei-dualismista kuin nähdä sen vaivan, joka dualistisesti tarvitaan, jotta ei-dualismi paljastuisi omakohtaisesti koetuksi totuudeksi.

Erotuksena tavanomaisesta ei-dualismista käytän ilmaisua ”täydellinen ei-dualismi”, jota kohti tämä kirja pyrkii meidät omalta osaltaan ohjaamaan. Useat ei-dualistiset opetukset opettavat meidät kyllä ymmärtämään mielen harhaa ja tämän todelliseksi kutsumamme maailman epätodellista luonnetta mutta jättävät ottamatta sen viimeisen askeleen, joka tekisi niistä täydellistä ei-dualismia: täydellisen sulautumisen Jumalaan. Siksi niihin liittyy omat ongelmansa.

Itse dualismi – eli se maailma jonka kuvittelemme todelliseksi – on kehäpäätelmä: mikä tahansa synnyttää aina oman vastaparinsa. Jotta olisi olemassa ajatus, on oltava joku, joka sen ajattelee. Jotta olisi olemassa kokemus, on oltava olemassa joku, joka sen kokee. Jotta olisi olemassa ääni, on oltava joku, joka sen kuulee. Jotta olisi olemassa kysymys, on oltava joku, joka sen kysyy. Havahtumisessa on kyse nimenomaan tämän kehäpäätelmän katkeamisesta. Näin ollen itse havahtumiskokemusten seurauksista – ei-dualismista – on oikeastaan mahdotonta puhua, mutta lainatakseni erään ystäväni opettajaltaan omaksumaa kannustavaa lausahdusta: ”Vain mahdotonta kannattaa yrittää.”

Käykäämme siis rehellisen dualistisesti dualistisen maailman harhojen kimppuun ja antakaamme ei-dualismin pitää huolen itsestään, sillä sen se takuuvarmasti tekee. Tämän kirjan varsinaiset luvut on otsikoitu erilaisten ongelmien synnyttämien harhojen mukaaan, sillä ainoastaan kun näemme ja paljastamme mielemme synnyttämät harhat, niiden ote meistä kirpoaa.

Tässä kirjassa havahtumista pidetään siis esteiden raivaamisena perimmäisen havahtumisen tieltä.

Matkalla kotiin

Saamme kaikki ennemmin tai myöhemmin tehdä matkan kotiin. Tietysti tämä virke on vähän hassu, sillä mitään ”ennemmin” tai ”myöhemmin” ei ole eikä mitään matkaakaan ole ja oikeastaan olemme koko ajan tällä matkalla, jota siis ei ole, tiedostimmepa sitä tai emme. Tällainen ajatuksenjuoksu kuvailee hyvin sitä ongelmaa, johon törmää, kun yrittää puhua dualistisilla sanoilla ei-dualistisista asioista. Tämä kirja tarkastelee asioita kuitenkin siitä lähtökohdasta, mitä me koemme todelliseksi; siksi jätämme ei-dualismin pitämään huolen itsestään.

Me koemme varmasti kaikki olevamme täällä, tässä ja nyt, ja että olemme menossa jonnekin. Ellemme kokisi olevamme täällä, emme olisi täällä. Ellemme kokisi olevamme matkalla johonkin, emme olisi matkalla mihinkään.

Kutsukaamme sitä, mihin sisäisesti olemme matkalla, Kodiksi, sillä se on metafora, joka lienee useimmille tuttu. Olemme matkalla Kotiin ja tällä matkalla näyttää siltä, kuin syntyisimme ja kuolisimme, oleskelisimme hetken henkimaailmassa ja syntyisimme ja kuolisimme jälleen uutena persoonana. Ulkoisesti taas olemme matkalla kohdusta hautaan. Tältä kaikki siis näyttää, ja vaikkei uskoisikaan jälleensyntymään tai vaikka mitään muistoja tai kokemuksia edellisistä tai tulevista elämistä ei olisi, kukin meistä uskoo olevansa vähintään matkalla tämän elämän syntymästä tämän elämän kuolemaan.

Teemme siis mielestämme koko ajan kahta matkaa, sisäistä ja ulkoista. Tällainen on kokemuksemme, ja huolimatta siitä, että ne perimmältään ovat molemmat vain mielen harhaa, toisille sisäinen matka on merkittävämpi ja toisille ulkoinen. Tämä kirja keskittyy vain sisäiseen matkaan ja pitää ulkoista matkaa ainoastaan sisäisen matkan heijastumana. En siis pidä ulkoista ja sisäistä matkaa mitenkään toisistaan erillisinä. Lähtekäämme siis siitä, että meillä on vain yksi matka tehtävänämme, joka sekin on kuvitteellinen.

Pysäkillä

Matka Kotiin on eri asia kuin Kotiin pääseminen. Moni murhe ja toivottomuuden tunne on seurausta siitä, että kuvittelemme jo olevamme Kotona, vaikka todellisuudessa olemmekin vain välipysäkillä ja vielä kotimatkalla. Heräämisen harhoiksi kutsumani tilat tai tilanteet ovat juuri sitä, että välipysäkkejä erehdytään pitämään päätepysäkkinä. Maailman harhaksi kokeminen ei ole päätepysäkki. Kaiken unenomaisuuden tajuaminen ei ole päätepysäkki. Kokemus siitä, ettei ole täällä, ei ole päätepysäkki. Autuaallinen rakkauden kokemuskaan ei vielä ole päätepysäkki. Kaikkia näitä välipysäkkejä seuraa matkan jatkuminen seuraavalle pysäkille. Pysäkeillä voimme tosin poistua kulkuneuvosta ja odottaa seuraavaa vuoroa – tai sitä seuraavaa. Voimme toisin sanoen ainoastaan hidastaa Kotiin pääsyämme: sen sijaan että olisimme ajaneet ensimmäisellä vuorolla päätepysäkille, nousemmekin ulos ajoneuvosta ihastelemaan eri pysäkkien ihmeellisiä näkymiä. Nopein tapa olisi pysyä alkuperäisessä kulkuneuvossa sisällä ja ajaa sillä päätepysäkille asti. Tähän me emme kuitenkaan tavallisesti ole valmiita. Niinpä on järjestetty sillä tavoin, että jonkin ajan kuluttua tulee aina uusi kulkuneuvo, jonka kyytiin voimme hypätä, mutta voidaksemme jatkaa matkaa meidän on tajuttava, ettemme ole vielä perillä.

Jarrumies

Sen lisäksi, että eri pysäkkien houkutukset mutkistavat matkaamme, meillä on kiusanamme eräs matkaamme merkittävästi hidastava seuralainen: jarrumies. Hän on se, joka haluaa koko ajan pysähtyä katselemaan kaikkea ja joka pyrkii hämäämään meitä niin, ettemme enää muista, mistä suunnasta tulimme ja mihin suuntaan olimme menossa. Ei jarrumies mikään paha poika ole, sillä hän vain tekee työnsä. Jarrumiehen tehtävä on pitää huoli siitä, ettei vauhti ole liian kova, tosin hän nojailee useimmiten jarrukahvaan sen verran raskaasti, ettei koko vaunua tahdo saada liikkeelle.

Käytän jarrumiehestä tässä kirjassa nimitystä ego, sillä se on useimmille tuttu. Käytän sanaa ego siinä mielessä kuin Ihmeiden oppikurssissa sitä käytetään – siis meidän mielessämme olevana ajattelutapana, joka pitää meidät loitolla Jumalasta – enkä psykologiasta meille kenties tutumpana terminä. Ego on meissä se, jonka työ on pitää peli jatkuvasti sen verran jännittävänä, ettemme edes muista poistuneemme ajoneuvosta jollakin pysäkillä. Havahtumisen toinen sääntö voisi siis kuulua: katsele ja ihastele mutta älä jää asumaan. Eteenpäin!, kuten Jed McKenna meitä kirjoissaan kehottaa.

Jumala ja egon jumala

Koti, Kaikki-mikä-on, Jumala, on se mitä kohdin matkaamme. Meille on kuitenkin käynyt aikain saatossa vähän hullusti: meillä ei enää ole mitään käsitystä Jumalasta vaan olemme korvanneet Hänet omilla jumalillamme. Olemme tehneet jumalastamme oman kuvamme kaltaisen sen sijaan, että muistaisimme Todellisen Jumalan luoneen meidät omaksi kuvakseen. Todellisesta ja täydellisestä Jumalasta on tullut mielessämme oikukas, ihmisenkaltainen jumalankuva, tai paremminkin kuvatus. Näin monelle meistä koko sana Jumala – isolla tai pienellä kirjaimella – aiheuttaa lähinnä hämmennystä, häpeää, syyllisyyttä ja muita epämiellyttäviä tunteita. Jos kuitenkin haluamme palata Kotiin, meidän on löydettävä kokonaan uusi suhde Jumalaan, siihen Jonka kuva me todellisuudessa olemme ja Joka ei ole meidän syvän syyllisyytemme värittämä pieni egon jumala.

Meillä on omat syymme siihen, miksi olemme tehneet tällaisen jumalankuvatuksen ja korvanneet sillä Todellisen Jumalan, ja vaikka syyt ovat syvällä tiedostumattomassa mielessämme, juuri sinne meidän tulee etsintämme ulottaa. Mutta ironista kyllä, se on juuri se paikka, johon emme millään tahtoisi mennä. Me etsimme Jumalaa kaikkialta muualta paitsi siitä ainoasta paikasta, josta Hänet voi löytää: oman tiedostumattoman mielemme lukuisten kerrosten alta.

Tiedostumaton eli alitajuinen mielemme on meille tuntematon ja pelottava paikka. Kukaan ei tavallisesti osaa aavistaakaan, että Jumala löytyy sieltä, mitä me pidämme lähinnä alkukantaisten viettien ja sekavan symboliikan tyyssijana. Mutta siellä, kaiken sen roskan ja loan alla, meitä odottaa Aarre. Tämän kirjan perimmäinen tarkoitus on auttaa lukijaa ottamaan se rohkea askel, joka oman mielen tutkimiseksi ja muuttamiseksi tarvitaan.

Mikäli haluat saada erinomaisen kuvauksen siitä, millainen egomme luoma jumalankuvatus on, sinun on vain luettava hieman Raamatun Vanhaa testamenttia. Jos tarkastelet avoimin mielin sen tekstejä – esimerkiksi luomiskertomusta – huomaat, millaisen jumalan me haluamme ja olemme myös itsellemme tehneet täydellisen Rakkauden sijaan. Ihmeiden oppikurssi selvittää perusteellisesti sen, miksi näin on, enkä voi kylliksi korostaa sitä, miten oivallista lukemista – ja tekemistä! – se on matkalla Kotiin.

Pyrin tämän kirjan lukujen myötä osaltani tekemään Kurssin ja sen opetukset helpommin lähestyttäviksi. Sinun on kuitenkin itse tehtävä se päätös, että olet saanut tarpeeksi jumalankuvatuksestasi ja että haluat oppia tuntemaan Todellisen Jumalan, mutta kuten jo esipuheessa totesin, Ihmeiden oppikurssin lukeminen ei ole välttämätöntä, jotta tämän kirjan sisältö avautuisi. Tiedät kyllä itse, haluatko jatkaa matkaasi tämän kirjan jälkeen Ihmeiden oppikurssi kainalossasi vai et.

Mielen harha

Mikäli kaikki on vain mielen harhaa, eräänlainen silmänkääntötemppu – kuten havahtumiskokemukset osoittavat – mistä ihmeestä tällainen mielen harha on syntynyt ja miten se tuntuu niin todelliselta, ettei sitä edes tajua ajatella kangastukseksi tai kuvajaiseksi peilissä. Asian selvittäminen vaatii hieman perusteellisempaa ymmärrystä mielen toiminnasta kuin mihin me yleensä olemme valmiit venymään. Ihmeiden oppikurssi on ainoa taho, josta olen löytänyt täysin kattavan selvityksen siitä, mistä on kyse ja miten kaikki on saanut alkunsa, ja vaikka palasia tästä löytyy toki monesta muustakin opetuksesta, ensisijaisen tärkeää mielen harhan synnyn ja luonteen ymmärtämisen kannalta on kuitenkin oma kokemus.

Me olemme rakentuneet siten, ettemme voi ylittää omaa ymmärrystämme. Emme toisin sanoen voi ymmärtää sellaisia asioita, joita emme ymmärrä. Tämä kuulostaa ympäripyöreältä toteamalta mutta sisältää hämmästyttävän totuuden, nimittäin avaimen siihen, miksi mielen harha pysyy yllä. Ellemme kykene ymmärtämään muuta kuin sen, minkä ymmärrämme, meidän on jotenkin saatava muutettua ymmärrystämme, jos haluamme ymmärtää enemmän tai syvemmin. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollista yrittämällä väkisin ymmärtää jotakin, sillä emme toisiaankaan kykene ylittämään ymmärrystämme. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää näin se, että kykenemme tavalla tai toisella synnyttämään itsellemme sellaisen kokemuksen – tai paremminkin sallimaan sellaisen kokemuksen syntymisen – joka muuttaa ymmärrystämme, ja koska ainoastaan havahtumiskokemukset voivat muuttaa ymmärrystämme siinä määrin, että tietoisuudessamme avautuu uusia uria, meidän on löydettävä keino, jolla tällaisia kokemuksia saa aikaan. Näin minkään kirjan lukeminen tai hienojen puheiden kuunteleminen ei itsessään auta meitä, ellei meissä sitten niiden pohjalta satu syntymään ymmärryksemme muuttavaa havahtumiskokemusta. Vaikka emme oikeastaan voi aiheuttaa itsellemme tällaisia kokemuksia vaan ne annetaan meille lahjana, voimme kuitenkin valmistaa itseämme otolliseksi maaperäksi tällaisten kokemusten syntymiselle. Parhaiten saamme tämän aikaiseksi nollaamalla tavalla tai toisella kaiken sen, minkä kuvittelemme tietävämme.

Jouduin nuorempana sellaiseen umpikujaan oman ajatteluni suhteen, että minun oli tosiaan pysähdyttävä miettimään, mitä oikeastaan mistäkin ajattelin. Näin tein sellaisen päätöksen, että aloin tutkia omia käsityksiäni asioista sen valossa, mikä tosiaan oli oma käsitykseni ja mikä taas luultua, kuultua, luettua, muilta opittua tai ehdollistettua. Järkytyin, sillä käteeni ei jäänyt käytännöllisesti katsoen yhtään mitään. Kutsun tätä ”Kuvattomuusharjoitukseksi”, ja se loi pohjan myöhemmille harjoituksille, jotka ovat oivallisia mielen harhan paljastamiseksi ja uuden ymmärryksen synnyttämiseksi. Esittelen Kuvattomuusharjoituksen luvussa 5.

Mielen harhan synty

Lyhyesti sanottuna mielen harha – eli kaikki havaitsemamme – on seurausta siitä, että yhteinen yksi mieli, jonka osia me kaikki olemme, on jakautunut äärettömän moniksi kappaleiksi ja heijastaa eli projisoi sisältönsä kokemaksemme ympäristöksi. Ymmärrän, että tämä ajatus saattaa olla vaikea hyväksyä, mutta pyrin selvittämään sen mahdollisimman perusteellisesti luvuissa 1 ja 2, joissa käsittelemme mielen jakautumista sekä unen ja persoonallisuuden syntymistä ja toimintatapaa. Tässä vaiheessa riittää, että vain suostut pitämään mahdollisena ajatusta, että kaikki havaitsemasi on mielestä lähtöisin ja että mieli on kaiken syy ja kokemasi maailma sen seuraus.

Jotta voisimme mitenkään ymmärtää, miten mieli projisoi kaiken, meidän on tutustuttava mielen rakenteeseen ja projisoinnin mekanismiin. Meidän on kiittäminen Freudia ja C.G. Jungia siitä, että he tekivät uranuurtavaa työtä mielen toiminnan salaisuuksien avautumiseksi meille. Ilman heidän työtään meillä ei olisi käsitystä siitä, mitä sellaiset mielen harhan syntymisen kannalta keskeiset käsitteet kuin projisointi, torjunta ja kieltäminen merkitsevät. Ei sen paremmin Freud kuin kovin suuressa määrin Jungkaan tosin olleet mitenkään erityisen kiinnostunut tarkastelemaan kaikkea mielen luomana harhana vaan erehtyivät meidän kaikkien muiden tavoin pitämään havaintojaan todellisina. Mutta heidän oivaltava työnsä kantaa nyt hedelmää sen muodossa, miten me havahtumista etsivät voimme ymmärtää mielen metafysiikkaa ja persoonallisuuden toimintaa.

Tarvittiin vielä toinenkin tieteen tutkimusala ennen kuin koko ajatus siitä, että maailmankaikkeus saattaakin olla vain kuvitelmaa, paljastui meille. Kyse on kvanttifysiikasta, jonka mukaan havaintoa ja havaitsijaa ei voi erottaa toisistaan. En aio tässä kirjassani perehtyä sen paremmin psykologian kuin kvanttifysiikankaan käänteisiin, mutta lainaan kiitollisena molempien tieteenalojen oivalluksia silloin kun ne parhaiten sopivat kuvaamaan jotakin havahtumisen prosessiin liittyvää.

Kaikkein oivallisimmin mielen harhan synnyn selvittää kuitenkin Ihmeiden oppikurssi, mutta koska kirja on suhteellisen vaikeasti avautuva, pyrin selvittämään luvussa 1, millaisen kuvan mielen harhan synnystä Kurssi meille maalaa. Kuitenkin se, kuten kaikki muukin, on vain teoriaa, ellei asioita etsi omakohtaisten havahtumiskokemusten kautta. Koska minäkään en voi ylittää omaa ymmärrystäni, käsitykseni mielen harhan synnystä on luonnollisesti vain ja ainoastaan niin osuva kuin mitä omat kokemukseni ovat minulle paljastaneet. Otaksuisin kuitenkin, että luku 1 tarjoaa edistyneemmällekin itsensä tuntijalle jotakin uutta ja parhaimmillaan kenties havahduttavaakin.

Uni vertauskuvana

Kutsun tavallisesti monen muun tavoin mielen harhaa uneksi, sillä se on mielestäni kaikkein osuvin vertauskuva. Yhtä hyvin sitä voi kuvata peliksi, huvipuistoksi, näytelmäksi, elokuvaksi tai vaikkapa sirkukseksi tai hullujenhuoneeksi. Uni antaa metaforana kuitenkin riittävästi suhteellisen oikeaan osuvia mielikuvia, jotta mielen harhan luonnetta olisi helpompi ymmärtää. Näemme siis kaikki unta, jota kuvittelemme todelliseksi.

Jos ajattelet yöllisiä uniasi, kyllä nekin sinusta tavallisesti täysin todellisilta tuntuvat silloin, kun katselet niitä ja koet ne. Aamulla herättyäsi olet kuitenkin täysin varma siitä, että ne olivat vain unta. Ja vaikka olisit laillani harjoitellut selkounen näkemistä, pidät siitä huolimatta unessa toimivaa subjektia sinuna itsenäsi. Jos kuitenkin olet yhtään tarkkaillut tätä unessa syntyvää minuuskokemusta tarkemmin, olet varmaankin huomannut, että unessa toimiva minuutesi – olipa kyse sitten tavallisesta tai selkounesta – ei ole sama kuin se persoona, joka sängyssä nukkuu. Samalla tavoin valveminuudessamme on monia erilaisia persoonallisuuksia erilaisia tilanteita varten: on työminä, kotiminä, isä- tai äitiminä, vapaaminä, väsyminä ja ties mikäminä. Persoonallisuutemme ei suinkaan ole niin eheä jatkumo kuin kuvittelemme sen olevan. Itse asiassa uskon, että on paljon suurempi työ pitää tämä alati vaihtuva persoonakimppumme kasassa kuin suostua siihen, että sitä ei oikeasti ole. Pidämme kuitenkin kynsin ja hampain kiinni persoonallisuudestamme siksi, että samaistumme siihen niin täysin. Koska emme ymmärrä muusta, valitsemme persoonamme olipa se sitten miten häilyvä tai mielipuolinen kokonaisuus tahansa. Ymmärryksemme rajat siis pitävät mielen harhaa yllä, kuten jo aiemmin totesin.

Kaksi näkökulmaa ja kaksi tasoa

Luvussa 1 käsittelen sitä, miten mieli syntyi ja miten se jakautui ja lopulta synnytti tämän todellisena pitämämme projektion eli aistinvaraisen maailman. Tämä mielen jakautuminen ei kuitenkaan tapahtunut peruuttamattomasti vaan mielessämme vaikuttaa jatkuvasti kaksi voimaa – tai pikemminkin tapaa ajatella – joista toinen pitää meidät syvässä unessa ja toinen havahduttaa meidät siitä. Ihmeiden oppikurssissa ensimmäistä kutsutaan vääräksi mieleksi eli egoksi ja jälkimmäistä oikeaksi mieleksi eli Pyhäksi Hengeksi. Meidän tehtävänämme on valita näiden kahden välillä. Ongelmalliseksi valitsemisen tekevät kaksi seikkaa: me olemme tavallisesti tietoisia vain ensimmäisestä, unen säilyttävästä vaihtoehdosta, ja toisaalta kuvittelemme olevamme onnellisia valitessamme ensimmäisen vaihtoehdon. Jotta mitään havahtumista voisi siis tapahtua, meidän on ensin a) tultava tietoiseksi jälkimmäisestä, meidät havahduttavasta vaihtoehdosta, b) käsitettävä, että emme ole oikeasti onnellisia valitessamme ensimmäisen vaihtoehdon ja että haluamme enemmän jälkimmäistä vaihtoehtoa. Jos siis pidämme itseämme onnellisina ja olemme suhteellisen tyytyväisiä elämäämme, havahtuminen ei ole mahdollista. Minulla onkin tapanani sanoa, että jos olet tyytyväinen itseesi ja elämääsi, nauti tilanteesta kaikin tavoin äläkä kiusaa itseäsi millään kysymyksillä havahtumisesta, heräämisestä tai valaistumisesta. Havahtuminen on ainoastaan niitä varten, jotka eivät enää jaksa uskoa siihen, että tämä elämä, jota siis pidämme todellisena, voisi tuoda meille minkäänlaista muuta kuin hetken kestävää ja väliaikaista onnen ja tyytyväisyyden tunnetta.

Vaihtoehdon valinta

Mielen pirstoutumisesta ja sitä seuranneesta projisoinnista johtuen pidämme fyysisin aistein havaittavaa maailmaa todellisena emmekä enää muista, että meillä on mieli – saatikka sitä että me olemme todellisuudessa tämä mieli ja kaikki havaitsemamme on vain tämän mielen heijastusta. Meillä on kuitenkin mahdollisuus valita, samaistummeko fyysiseen maailmaan vai mieleemme, mutta ennen kuin voimme tehdä valintamme, meidän täytyy ensinnäkin tajuta, että meillä on mahdollisuus valita, ja lisäksi että myös kykenemme tekemään tämän valinnan. Sen lisäksi meidän on tunnettava, minkä kahden vaihtoehdon välillä olemme valitsemassa; millaisia nämä vaihtoehdot ovat. Valitseminen ei käy samalla tavoin kuin maitokaupassa kahden eri tuotteen välillä. Ei riitä, että vain sanomme valitsevamme jommankumman vaihtoehdoista, vaan sen lisäksi meidän on ajateltava ja toimittava valitsemamme vaihtoehdon mukaisesti. Jos valitsemme egon, asia on ongelmaton, sillä sen valinnan olemme tehneet jo niin monta kertaa, että osaamme jo selkäytimestä ajatella egon tavoin. Toinen vaihtoehto – näkökulma joka havahduttaa meidät – sen sijaan on meille täysin vieras. Jos haluamme valita sen – ja se on valittava, mikäli haluaa havahtua – meidän täytyy opetella meille kokonaan uusi ja vieras tapa ajatella ja sen tuloksena myös toimia.

Koska mielemme on niin täysin egon ajattelutavan läpitunkema, meillä ei ole aavistustakaan siitä laajuudesta, mihin ja miten se on lonkeronsa levittänyt. Jotta egon ajattelutavan voisi muuttaa havahduttavaksi ajattelutavaksi, se on ensin paljastettava. Tätä paljastumista kutsutaan Kurssissa tekemättömäksi tekemiseksi.

Kaksi tasoa

Kenties eniten hämmennystä ja sekaannusta aiheuttava seikka henkisen tien kulkijoille on se, että tavallisesti sekoitamme kaksi tapahtumatasoa toisiinsa, mielen tason ja fyysisen tason. Ongelma juontaa juurensa siitä, että olemme alkaneet pitää näitä erillisinä toisistaan. Ajattelemme, että meillä on oma sisäisyytemme ja sitten erikseen se, mitä aistein ulkoisesti havaitsemme. Tämän lisäksi olemme tulleet siihen tulokseen, että aistein havaittava on jotenkin tärkeämpi ja ensisijaisempi kuin se, mitä sisällämme on. Tätä täydellisemmin väärin tai pikemminkin nurinkurisesti tilannetta ei voisi enää ymmärtää, mutta näin me olemme kaikki tehneet. Tähän kätkeytyykin eräs havahtumisen avain: ei ole mitään syytä erottaa toisistaan sitä, mitä mielessä tapahtuu ja mitä sen ulkopuolella näyttää tapahtuvan. Havahtumisen prosessin ytimen muodostaa se tosiseikka, että mieli on ensisijainen ja maailma toissijainen. Mieli on syy ja kaikki havaittu sen seurausta. Tällainen täyskäännös meidän on saatava ajattelussamme aikaan, mikäli haluamme havahtua.

Tämä nurinkurinen ajattelutapa on saanut meidät kuvittelemaan, että meidän täytyisi tehdä jotakin tietyllä tavalla maailmassa, jotta havahtuisimme. Kaikki havahtumiseen liittyvä tapahtuu kuitenkin mielen tasolla, eikä havahtumisen kannalta maailmaa ole erillisenä edes olemassa.

Egon toimintatapa

Ego on siis se osa meitä – tai pikemminkin se ajattelutapa meissä – johon olemme täysin samaistuneet ja joka pitää meidät unessa eli estää havahtumisemme. Voisi kuvitella, että jos kerran olemme niin täysin samaistuneet egoomme, me myös tuntisimme sen toimintatavat. Näin ei kuitenkaan ole, sillä jos tuntisimme, kukaan meistä ei olisi niin hullu, että valitsisi sen. Jotta emme valitsisi egoa ja samaistuisi siihen, meidän on siis paljastettava sen petollinen toimintatapa.

Ego on eräänlainen virheajatus, jonka syntyminen on niin syvällä mielemme syövereissä, ettemme ole siitä enää mitenkään tietoisia. Jos haluamme ymmärtää egon syntymistä, meidän on palattava sen jättämiä jälkiä takaisin oman mielemme pimeyksiin. Egon syntytarina on kiehtova ja mielenkiintoinen, mutta ylittää lopulta ymmärryksemme. On kuitenkin lohduttavaa tietää, että meille riittää se, että vain paljastamme egon toimintatavat; meidän ei tarvitse ymmärtää, miten se on syntynyt.

Käsittelen ensimmäisessä luvussa, Todellisuuden harha, mielen, unen ja egon syntytarinaa sekä projisoinnin eli heijastamisen mekaniikkaa, mutta tätä tärkeämpää on todellakin ymmärtää egon toimintatapa, jota tarkastelemme lähemmin luvussa 2, Minuuden harha. Minkälaiseen satimeen ego on meidät saanut ja miten? Lyhyt oppimäärä aiheesta on, että koska ego pelkää ja häpeää eikä halua tietää pelkäävänsä ja häpeävänsä, se projisoi eli heijastaa pelkonsa ja häpeänsä itsensä ulkopuolelle ja luo näin maailman, jota me kuvittelemme todelliseksi. On sanomattakin selvää, ettei näistä lähtökohdista voi syntyä onnellista ja rakkaudentäyteistä maailmaa.

Kehittyminen onkin taantumista

Egon ajattelutavan omaksuminen synnyttää koko joukon muita mielen harhoja. Mitä muuta se voisikaan synnyttää, sillä se on itsessään jo mielen harha? Mielen harha ei voi synnyttää mitään todellista, ainoastaan todellinen voi synnyttää todellista. Eräs tällainen harha on kuvitelma siitä, että meidän tulisi jotenkin edistyä tai kehittyä, jotta voisimme havahtua. Ajattelemme, että meidän tulee tietää, osata ja tehdä kaikenlaisia asioita, jotta havahtuisimme, että meidän tulisi muuttua täydellisemmiksi ihmisiksi. Jos koko ihmisenä oleminen – siis egona oleminen – on pelkkä harha-ajatus, miten se voisi koskaan muuttua täydelliseksi?

Tämä on useimmille meistä kova pala purtavaksi, sillä se käytännöllisesti katsoen tekee tyhjäksi tähänastiset ponnistelumme, koska olemmehan aina kuvitelleet, että vain tekemällä asioita, voimme saavuttaa sen, mitä niin kovasti kaipaamme. Mitään edistymistä tai kehittymistä ei kuitenkaan ole kuin mielen harhassa. Olisi kliseenomaista sanoa tähän, että meidän ei tarvitse kehittyä mihinkään, sillä todellisuudessa olemme jo täydellisiä, mutta tämä kulunut ajatus pitää kuitenkin paikkansa. Ongelma vain on siinä, että tämä ”minä”, joka on täydellinen, ei ole se minä, joka kuvittelen olevani. Havahtumisen kannalta on olennaista ymmärtää, että egoa – siis sitä minää, joka kuvittelemme olevamme – kehittämällä, korjailemalla ja parantelemalla emme saa aikaiseksi kuin uutta mielen harhaa. Koko havahtumisen prosessin tarkoitus onkin osoittaa meille, ettemme ole yhtä kuin se minä, joka kuvittelemme olevamme ja että ainoastaan mieltä tulee harjoittaa niin, että se alkaa erottaa harhan totuudesta. Näin valheellinen, pieni itsemme – egomme – korvautuu vähitellen todellisella Itsellämme. Jos joku haluaa tätä kutsua kehittymiseksi, se on hänen valintansa; minä kutsun sitä mieluummin poispurkamiseksi tai taantumiseksi. Tarkastelemme itsensä kehittämisen ongelmaa lähemmin luvussa 4, Edistymisen harha.

Vähän mielen metafysiikkaa

Ego ei ymmärrä eritoten sitä – ei niin ettäkö se ymmärtäisi ylipäätään yhtään mitään muutakaan – että se ei ole erillinen ja itsenäinen yksikkö. Kukaan meistä ei tosin voi kieltää, etteikö kokemuksemme olisi se, että olemme erillisiä henkilöitä, mutta juuri tämä on se, mitä voisi suureksi mielen harhaksi kutsua. Ego etsii aina kaikesta eroavaisuuksia, sillä se on sen elinehto. Ego on olemassa ainoastaan erillisyyteen uskovana ajatustapana, ja jos tämä ajatustapa kumotaan, ego lakkaa olemasta, mikä siis oikeastaan on koko havahtumisen prosessin tarkoituskin. Havahtumisen kolmas sääntö voisikin näin kuulua: etsi sitä, mikä on samanlaista, älä sitä mikä on erilaista.

Havahtuminen merkitsee nimenomaan havahtumista siihen, että mieli on yhteinen, ja monet havahtumiskokemukset liittyvätkin juuri tämän totuuden oivaltamiseen. Lyhyesti voisi siis sanoa, että halu pitää itseään erillisenä, erityisenä, ainutkertaisena ja yksilöllisenä pitää myös mielen harhan – tämän unen – varmasti paikoillaan. Juuri tämä on perussyy sille, miksemme havahdu. Kuka muu paitsi täysin mielenvikainen haluaisi luopua omasta yksilöllisyydestään? Mitä silloin jäisi jäljelle? Se ajattelun vallankumous ja täyskäännös, joka synnyttää havahtumiskokemukset, osoittaa kuitenkin, että tosiasiassa on täysin mielenvikaista pitää yksilöllistä, erillistä olemusta todellisena. Hullua ei siis olekaan luopua omasta yksilöllisyydestään vaan pitää siitä kynsin hampain kiinni.

Vallankumous

Minulla on tapana sanoa sellaiselle ihmiselle, joka ottaa ensiaskeleitaan havahtumisen tiellä, että kaikki, aivan kaikki, mitä olet ikinä mistään ajatellut, on täysin päinvastoin. Vaikka ilmaisu on kärjekäs, se on valitettavasti myös totta. Jotta siis pääsisimme eteenpäin matkallamme kotiin, meidän on hylättävä kaikki se, mitä olemme tähän saakka kuvitelleet tietävämme, ja opeteltava kokonaan toisenlainen ajattelutapa. Sinulle alkaa tässä vaiheessa jo varmasti hahmottua, miksi me emme havahdu ihan tuosta noin vain ja millaisen työn joudumme oman mielemme ja ajattelumme suhteen tekemään, jotta havahtumisen prosessi käynnistyisi. Tätä koko ajattelutavan toisinpäin kääntämistä kutsun mielen vallankumoukseksi. Valtaistuimella on istunut tyranni, ego, joka on raudanlujalla otteellaan – pelolla ja uhkauksilla – pitänyt ajatuksesi otteessaan. On vallankumouksen aika, muttei ihan millaisen tahansa, sillä tässä vallankumouksessa ei vuodateta verta eikä kalistella sapeleita. Tässä vallankumouksessa sulatetaan totuuden valolla pois se, mikä ei sen kirkkautta kestä.

Ehkä tämäkin kuulostaa sinusta väkivaltaiselta, mutta ajattele sitä kuin kevätaurinkona, joka lempeästi mutta armottomasti sulattaa jään joesta, jotta vesi pääsisi taas vapaasti virtaamaan. Totuuden valolle ei yksikään mielen harha voi mitään; niiden on jään tavoin sulettava pois ja muututtava yhdeksi virtaavan veden kanssa. Ei se mitään väkivaltaa ole, se on vapautumista. Tällainen vapauttava vallankumous meidän on mielessämme tehtävä, mikäli haluamme olla vapaita tyrannimme ikeestä.

Todellinen anteeksianto vapautumisen menetelmänä

Anteeksiantaminen on keskeinen käsite Ihmeiden oppikurssissa, mutta se on samalla käsite, joka on suhteellisen hankalasti avautuva. Sanotaanhan jo Kurssissakin – tai oikeastaan sen lisäosassa, Rukouksen laulu – että ”mitään Taivaan lahjaa ei ole ymmärretty niin väärin kuin anteeksiantoa”. Minulta kysytäänkin usein nimenomaan anteeksiantamiseen liittyviä kysymyksiä, kuten mitä se on ja miten se tehdään. Sana ”anteeksianto” on ongelmallinen eritoten siksi, että me käsitämme sen tavallisesti niin, että joku on tehnyt jotakin, mille meidän tulee antaa anteeksi. Todellisella anteeksiannolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä tällaisen anteeksiannon kanssa.

Kutsun usein anteeksiantamista ”silleen jättämiseksi”, mikä sekään ei täysin kuvaa todellista anteeksiantoa mutta vapauttaa ajatuksemme siitä, mitä tavallisesti anteeksiantamisella käsitämme, siis että joku olisi tehnyt jotakin, mikä meidän tulee antaa anteeksi. Todellinen anteeksianto merkitsee koko egon ajatteluprosessin kääntämistä päälaelleen – mielen vallankumousta. Se on menetelmä, jonka avulla opitaan huomaamaan, miten järjetön ja mielenvikainen egon ajattelumalli on, ja kuten muistat, et voi vaihtaa egon ajattelutapaa Pyhän Hengen ajattelutavaksi, ellet todella halua tehdä niin, etkä halua sitä niin kauan kuin egon ajattelutavan todelliset motiivit eivät paljastu sinulle ja kuvittelet haluavasi ajatella ja toimia egon tavoin.

Todellinen anteeksianto poikkeaa perinteisestä anteeksiannosta myös niin, että sitä harjoitetaan omaa itseä tai paremminkin omia ajatuksia kohtaan. Tässäkään suhteessa ei ole syytä sekoittaa perinteisen anteeksiannon käsitystä siitä, että ”minä olen tehnyt jotakin väärää, mikä minun tulee antaa anteeksi”, todellisen anteeksiannon periaatteeseen, jonka mukaan kukaan ei ole tehnyt mitään eikä mitään ole todellisuudessa tapahtunut.

Anteeksianto tulkitaan myös usein hullusti niin, että meidän pitäisi antaa kaikki anteeksi, tapahtuipa mitä tahansa. En voi kylliksi korostaa sitä, että todellisella anteeksiannolla ei ole mitään tekemistä tämän kuvitteellisen maailman tapahtumien kanssa, sillä todellisen anteeksiannon tarkoitus on paljastaa meille, ettei tätä kuvitteellista maailmaa ole missään muualla kuin mielen harhassa. Se ei siis tarkoita sitä, että jos joku kohtelee sinua kaltoin, sinun pitäisi jäädä siihen, ottaa lyönnit vastaan ja vain antaa toiselle anteeksi. Se on järjetöntä itsetuhoisuutta, jonka taustalla ei ole muuta kuin egon mieletön tulkinta siitä, että se ansaitsee tulla rangaistuksi. Käsittelen tätä egon mielenvikaista maailmankuvaa tarkemmin luvussa 2 ja todellista anteeksiantoa luvussa 9.


Takaisin