Koska ajatukset eivät jätä alkulähdettään, meidän täytyy yhä olla siellä, missä Yksi Mieli on. Juha Kuvajainen Kamalan ihanat ihmissuhteet

Copyright © Juha Pitkänen 2014 ja Kustannus Oy Taivaankaari 2015 TOINEN LUKU

Miksi ihmissuhteemme ovat sellaisia kuin ne ovat?

On olemassa joitakin hyvin yksiselitteisiä ja perustavaa laatua olevia psykologisia seikkoja, jotka hankaloittavat kaikkia ihmissuhteitamme, mutta tavallinen psykologia ei ulotu tutkimaan näitä asioita metafyysisellä tasolla, mikä puolestaan on tämän kirjan tarkoitus, vaan tyytyy tieteelle ominaisesti ainoastaan havaintojen maailmaan, joihin kuuluviksi psykologiassa myös mielen ilmiöt lasketaan. Tyypillisiä ihmissuhteitamme hankaloittavia psykologisia seikkoja ovat esimerkiksi huono itsetunto, puutteellinen itsetuntemus ja aiemmat traumaattiset kokemukset. Muistutan vielä tässä vaiheessa, ettei tämä kirja ole sellainen ihmissuhdeopas, jonka ensisijainen tarkoitus on, että saat esimerkiksi ihmissuhteesi kuntoon tai paremmaksi, vaan tämän kirjan varsinainen tarkoitus on auttaa sinua tuntemaan todellinen itsesi ihmissuhteidesi avulla. Tämän seurauksena tosin saattaa tapahtua kaikenlaista eheytymistä myös ihmissuhteissasi, mutta se ei siis ole varsinaisesti tämän kirjan päämäärä.

Lähden siitä olettamuksesta ja havainnosta, että kaikki ihmissuhteet ovat pohjimmiltaan toimimattomia eikä niitä muunlaisiksi saa, että minkään tässä elämän unessa, jota myös mielen harhaksi kutsun, ei ole tarkoituskaan toimia vaan ainoastaan saada meidät uskomaan mielen harha todelliseksi. Mikäli siis etsit opasta, jonka avulla saattaisit voida paremmin nykyisessä parisuhteessasi tai muissa läheisissä ihmissuhteissasi, tämä kirja saattaa tuottaa sinulle lähinnä ärtymystä. Jos taas olet vakavissasi kiinnostunut itsestäsi ja havahtumisen prosessista, toivon tämän kirjan auttavan sinua ponnisteluissasi kohti itsesi oivaltamista, selkeää ja kirkasta näkemistä – ja kenties sen myötä myös kohti seesteisempiä ihmissuhteita.

Mielenvikainen ajattelutapa

Jotta voisimme todella ymmärtää, miksi ihmissuhteemme ovat sellaisia kuin ne ovat, meidän on tarkasteltava asiaa kaiken tavanomaisen ajattelun ulkopuolella. Meidän on ensinnäkin opittava näkemään, ettei ole mitään mielemme ulkopuolella olevaa erillistä maailmaa, ja toiseksi, millainen tuhoisa ja mielenvikainen ajattelumalli kaiken takana piilee. Jos asian tiivistää yhteen lauseeseen, se voisi kuulua vaikkapa näin: aistinvarainen maailma on omassa mielessämme kätkössä olevien tuhoisien ajatusten heijastuma. Mikäli näin on, ei ole mikään ihme, että ihmissuhteemme tuottavat meille niin paljon tuskaa, sillä jos sinä olet minun omien tiedostumattomien katalien ajatusteni heijastuma (ja päinvastoin), on tietenkin selvää, että hyökkäät minua vastaan. Vaikka tällainen maailmankuva saattaa tuntua sinusta ensi kuulemalta toivottomalta, uskomattomalta, kaukaa haetulta, naurettavalta, typerältä, kyyniseltä tai suorastaan nihilistiseltä, et kuitenkaan pääse todellisella itsetuntemuksen tielläsi eteenpäin, ellet ole valmis katsomaan täysin rehellisesti niitä ajatuksia, jotka kaiken takana vaikuttavat – eivätkä ne valitettavasti ole kovin kaunista katsottavaa.

Me pelaamme keskenämme eräänlaista sotapeliä, jossa kaikki yrittävät voittaa kaikki muut olemalla muita ovelampia, voimakkaampia, etevämpiä tai härskimpiä. Ei vaadi kovinkaan teräviä hoksottimia ymmärtää tätä, kun katselee edes hetken ympärilleen. Lue ensin lehdestä uutiset, sen jälkeen urheilusivut ja sitten taidearvostelut; me haluamme kaikki koko ajan voittaa toisemme – kuka missäkin mutta kaikki jossakin. Havahtumisen kannalta on olennaista kääntää ajatteluprosessi ensin niin, että tajuaa käyvänsä sotaa itseään vastaan eikä suinkaan ketään muuta vastaan – sillä onhan kaikki vain mielen projektiota – ja tämän tajuttuaan niin, että haluaa selvittää itselleen sen, miksi tällaista sotaa itseään vastaan käy.

Keho ja mieli

Lyhyesti ilmaistuna voi sanoa, että samaistuminen keholliseen olemukseen on oikeastaan koko mielenvikaisen ajattelun perusta. Tämä on hämmästyttävän ovela juoni, jonka ainoa tarkoitus on saada meidät etsimään vastauksia siitä ainoasta paikasta, josta niitä ei voi löytää, eli ulkoisista muodoista. Mielen kannalta tarkasteltuna myös oma kehomme on ”ulkoinen asia”.
Pystytkö sinä, joka näet itsesi kehon rajoittamana, tuntemaan itsesi ideana? Kaiken minkä tunnistat, samastat ulkoisiin asioihin, johonkin itsesi ulkopuolella olevaan. Et pysty edes ajattelemaan Jumalaa ilman kehoa tai jossain sellaisessa muodossa, jonka luulet tunnistavasi. (T18.VIII.1)
Me emme edes tajua, että meillä on mieli, sillä niin täysin on kehollisuus aisteineen meidät lumonnut. Meidän on näin ensin pysähdyttävä pohtimaan sitä, mikä me todellisuudessa olemme, ennen kuin voimme edes ajatella, että meissä tapahtuisi minkäänlaista havahtumista.

Ihmeiden oppikurssi selvittää meille hämmästyttävän selkeällä tavalla sen, miten olemme joutuneet sellaiseen tilanteeseen, jossa mieli, joka on todellisuudessa ensisijainen ja siten alkusyy, on jäänyt taka-alalle, ja keho, joka puolestaan on mielen heijastuma ja siten seuraus, noussut tietoisuudessamme kaikkea muuta tärkeämmäksi. Näin meiltä on päässyt unohtumaan se tosiseikka, että todellisuudessa me olemme mieli – ja vieläpä yksi ja sama mieli. Sen sijaan me kuvittelemme kaikki olevamme erillisiä kehoja, joilla jokaisella on oma erillinen mielensä. Tämän kauemmaksi totuudesta tuskin voi enää eksyä.

Mielestä maailmaksi

Selvitän Vapaus valita -kirjassani perusteellisesti erään mallin sille, miten mielen harha eli elämän uni jatkuvasti syntyy ja pysyy yllä, mutta käyn perusasiat lyhyesti lävitse myös tässä siltä varalta, ettet ole lukenut tuota kirjaa.

Alussa on vain Mieli, joka on Yksi. Se on sama kuin taolaisten Tao, josta ei voi puhua, sillä jokainen sana ja sen mukana tuleva määrittely rikkoo tuon Ykseyden. Buddhalaiset puhuvat Buddha-mielestä, kristityt Taivaan valtakunnasta ja hindut itsensä oivaltamisesta. Yhteistä näille kaikille käsitteille on se, ettei niistä voi oikeastaan sanoa mitään.

Ihmeiden oppikurssin ydinopetukset ovat todellisen ei-dualistisia, mutta samalla meille tehdään selväksi, että meidän on ainoastaan raivattava esteet pois tämän perimmäisen ei-dualistisen Ykseyden tiedostamisen tieltä, sillä?Ykseyttä ei voi toiselle opettaa. Näin Kurssin opetukset keskittyvätkin siihen, miten saamme ajattelutapamme muutettua sellaiseksi, että muistaisimme jälleen oman alkuperämme.

Kurssin vertauskuvallisen kosmologian mukaan alussa on siis vain Yksi (tai Mieli isolla m-kirjaimella), jota nimitetään Jumalaksi, sekä kaikki se, mitä tuo Yksi luo, jota puolestaan nimitetään Jumalan Pojaksi tai Kristukseksi. Ei ole mitään muuta kuin Yksi, joka on Kaikki-Mitä-On. Huomautettakoon, että Kurssi käyttää kristillistä termistöä ainoastaan siksi, että kirja on alunperin saneltu länsimaisille ihmisille, joille kristinuskon termit ovat sanoina tuttuja. Kurssi kuitenkin antaa näille kristillisille termeille kokonaan uudet merkitykset, jotka muistuttavat sisällöltään pikemminkin buddhalaisuutta kuin kristinuskoa.

Kurssin mukaan kaikki, mitä Jumala luo, on täysin Hänen kaltaistaan sillä ainoalla erotuksella, ettei Poika luonut Isäänsä. Pojalla on täysi vapaus jatkaa Isänsä luomistyötä oman tahtonsa mukaan, joka on sama kuin Isän Tahto. Tässä vaiheessa on kuitenkin huomautettava, että tämä kosmologia isä-poika-asetelmineen on tietenkin vain vertauskuvallinen, sillä yritetäänhän tässä puhua siitä, mistä ei todellisuudessa voi puhua. Yhtä hyvin voisi sanoa, että alussa oli Valtameri, joka loi kaikki maailman meret, joiden pisaroista kaikki vedet koostuvat. Jokainen pisara on kuin Valtameri pienoiskoossa, mutta pisarat eivät kuitenkaan luoneet Valtamerta. Tai sitten voisi sanoa, että alussa oli Suuri Peili, josta heijastui yksi kuva. Sitten tuo peili hajosi lukemattomiksi sirpaleiksi, joista sama yksi kuva heijastuu koko ajan mutta hieman eri näköisenä. Kaikki tällaiset vertauskuvat ovat kuitenkin vain sanallista leikkiä, jolla ei koskaan voi tavoittaa sitä, mikä on totta. Ymmärrä siis koko tässä esittämäni kosmologia pikemminkin tarinana kuin dokumenttina.

Tuossa Kaikessa-mikä-on on myös ajatus siitä, että voisi olla jotakin muuta kuin kaikki mikä on. Tämän ajatuksen voi joko uskoa todeksi tai sitä voi pitää lähtökohtaisesti naurettavana ja mahdottomana. Koska Kaikessa-mikä-on on todellakin kaikki, mitä on, siinä on myös sellainen osa, joka uskoo, että voisi olla jotakin muuta kuin kaikki mikä on. Me olemme tämän mielen osan tulosta, tulosta siitä uskomuksesta, että voisi olla jotakin muutakin kuin täydellinen Ykseys.

Jotta asia olisi mielikuvana mahdollisimman selkeä, ajattele, että olet se osa Yhtä Mieltä, joka uskoo, että se voisi olla erillinen Yhdestä. Mitä tästä ajatuksesta seuraa? Tietenkin se, että Yksi ei enää ole tämän mielen osasen mielestä Yksi, koska se kuvittelee olevansa siitä erillinen, jotakin muuta kuin tuo Yksi. Metaforisesti voi siis sanoa, että tämä ajatus rikkoo Taivaan Ykseyden. Jos vain kykenisimme lakkaamaan uskomasta tuohon ajatukseen, koko tämä retki mielen harhaan olisi kohdallamme ohitse. Tämä ei kuitenkaan näytä olevan ihan näin yksinkertaista.

Koska tuo irrallisuuden valinnut mielen osa kokee särkeneensä Taivaan Ykseyden määrittelemällä itsensä siitä erillään olevaksi, se kokee samalla myös vieneensä Luojalta Luojan paikan halutessaan päättää itse omasta olemassaolostaan. Tästä seuraa luonnollisesti säikähdys; ”Mitä tulinkaan tehneeksi, sillä taisin juuri anastaa kaikkivoipaiselta Jumalalta Hänen valtaistuimensa, ja koska Jumala kerran on kaikkivoipa, minulla ei ole mitään mahdollisuutta Häntä vastaan.”

Kyseinen mielen osa kokee syvää häpeää ja syyllisyyttä teosta, jonka se kuvittelee tehneensä, mutta joka ei tietenkään ole mitään muuta kuin virheellinen ajatus, ja niin se alkaa pelätä, että Jumala tulee ja ottaa omansa takaisin itselleen heti, kun vain haluaa. Syyllisyyttä kokevan mielen osan on nyt tavalla tai toisella päästävä pakoon tuota itse luomaansa kuvaa rangaistusta ja kostoa himoitsevasta jumalasta, joten se tekee itselleen pakopaikan, jossa se kuvittelee olevansa tältä rankaisevalta jumalalta piilossa ja turvassa – kehon. Juuri tätä prosessia Raamatun luomiskertomus kuvailee. Ja jotta se pääsisi eroon omassa mielessä olevasta kalvavasta syyllisyydestä, se projisoi syyllisyyden itsensä ulkopuolelle muiksi kehoiksi. Näin saa Ihmeiden oppikurssin mukaan mielen harha eli tämä kokemamme havaintomaailma alkunsa.

Ikuisuuteen, missä kaikki on yhtä, mateli pieni, hullu ajatus, jolle Jumalan Poika ei muistanut nauraa. Koska hän sen unohti, tuli ajatuksesta vakava asia, joka sekä saattoi saada jotain aikaan että josta saattoi olla todellisia seurauksia. (T27.VIII.6)
Tämä usein Kurssista lainattu kohta kuvaa vertauskuvallisesti sitä, mitä tapahtuu, kun uskomme siihen, että voisimme olla dualistisia, erillisiä olentoja. On lisäksi ymmärrettävä, ettei tämä ole mikään ontologinen, ikuisuuksia sitten tapahtunut pikku virheajatus, vaan että mielen harha pysyy yllä siksi, että valitsemme jatkuvasti tämän dualistisen erillisyyden. Havahtumisessa on kyse siitä, että mieli koulutetaan vähitellen olemaan uskomatta tähän ”pieneen hulluun ajatukseen”. Nauraminen on vertauskuva sille, että lakataan uskomasta siihen. Seuraava lainaus toistaa saman hieman eri sanoin. ”Erehdys” tarkoittaa tässä samaa kuin ”pieni hullu ajatus” edellisessä lainauksessa.
Saatat hämmästyä, kun kuulet, miten kertakaikkisesti todellisuus eroaa siitä, mitä näet. Et käsitä tuon yhden ainoan erehdyksen suuruutta. Se oli niin suunnaton ja niin täysin uskomaton, että siitä oli pakko syntyä täysin epätodellinen maailma. Mitä muuta siitä olisi voinut tullakaan? (T18.I.5)
Kurssin esittämä kosmologia ei ole laisinkaan niin kaukaa haettu, kuin miltä se kenties äkkiseltään kuulostaa, eritoten kun ryhdytään tarkastelemaan sitä, mitä seurauksia tästä kuvitellusta Ykseydestä erkaantumisesta on.

Keho on siis seurausta siitä, että mielemme syyllisyyttä kokeva osa haluaa ensinnäkin paeta kuvittelemaansa rangaistusta ja toiseksi päästä syyllisyydestä eroon. Tämän seurauksena maailmamme on niin käsittämättömän julma ja raaka paikka, jossa lopulta kukaan ei ajattele luonnostaan muuta kuin itseään, vaikka asiat aina silloin tällöin toisenlaisilta vaikuttavatkin. Niinpä meidän on tehtävä jotakin, mikä tuntuu meistä täysin epäluonnolliselta: opittava ajattelemaan uudelleen.

Havahtumisessa on kyse siitä, että opetetaan omat ajatukset vähitellen olemaan samaistumatta kehoon eli seuraukseen ja että löydetään itsestä se mieli, joka on ensisijainen eli syy. Kurssi opettaa meille nimenomaan tätä, ja siinä sanotaankin suoraan:

Tämä on syyn eikä seurausten kurssi. (T21.VII.7)
Näin Ihmeiden oppikurssi ei pyri opettamaan meille, miten tästä maailmasta eli seurauksesta saadaan parempi paikka, vaan sitä miten pääsemme takaisin käsiksi syyhyn eli mieleemme. Tämä on lähtökohta myös tälle kirjalle, sillä ihmissuhteemme tarjoavat meille mitä kirkkaimman peilin omaan itseemme, sillä ovathan toiset ihmiset oman – joskin meille kaikille yhteisen – mielemme heijastuksia.

Jakautunut mieli ja sen merkitys

Tämän kuvitteellisen ajatusprosessin tuloksena on jakautunut mieli. Meillä on nyt mieli, joka koostuu kahdesta osasta, oikeasta mielestä, jonka kautta pääsemme takaisin sinne, missä todellisuudessa olemme, ja väärä mieli, joka on tulosta siitä, että haluamme olla erillisiä ja joka pitää meidät unessa. Oikeaa mieltä kutsutaan Kurssissa Pyhäksi Hengeksi ja väärää mieltä egoksi.

On ymmärrettävä, että sekä oikea mieli että väärä mieli ovat vain tapoja ajatella: oikea mieli on se, joka tietää Ykseyden olevan totta, ja väärä mieli se, joka kuvittelee erillisyyden olevan totta. Väärän mielen ajattelutapa perustuu pelkoon, hyökkäämiseen ja puolustautumiseen ja oikean mielen rakkauteen ja anteeksiantoon. Meille on lopulta käynyt niin, että se osa mielestä, johon samaistumme – toisin sanoen väärä mieli eli ego – ei enää muista sitä osaa, joka me todellisuudessa olemme. Havahtuminen merkitsee tämän jakautuneen mielen eheytymistä niin, että valitsemme oppaaksemme oikean mielen ajattelutavan.

Kun uskomme ajatukseen erillisyydestä, Yksi Mieli halkeaa, ja siitä lohjennut osa alkaa tuntea syyllisyyttä ja häpeää kuvittelemansa teon johdosta ja kauhua pelkäämänsä rangaistuksen vuoksi. Koska syyllisyydentunto on niin sietämätön, mieli synnyttää erityisiä kohteita, joihin se voi syyllisyytensä ulkoistaa eli projisoida – toisin sanoen tämän maailman sen kaikkine erillisiltä vaikuttavine kohteineen. Syyllinen mieli, siis se Yhdestä Mielestä lohjennut osa, joka uskoo erillisyyteen, tarvitsee jotakin näennäisesti ulkopuolellaan olevaa, johon projisoida kaikki ne pelon ja syyllisyyden ajatukset, joista se haluaisi päästä eroon. Näin kaikki meidän ulkopuolellamme on näiden hirvittävien ajatusten projektiota, mikä merkitsee sitä, että me ihmiset olemme toisillemme tämän mielenvikaisen ajattelutavan heijastumia, mikä taas selittää sen, miksi ihmissuhteet ovat niin kamalan vaikeita. Tämän seikan oivaltaminen on avainasemassa, mikäli haluat kulkea havahtumisen tietä siten kuin sitä tässä kirjassa kuvataan ja oppia tarkastelemaan ihmissuhteitasi uudelleen.

Mielemme oikeassa osassa meillä on talletettuna muisto siitä Rakkaudesta, joka todellisuudessa olemme ja jota me toisista ihmisistä etsimme. Tuo Rakkaus on todellista – tai olisi oikeampaa sanoa, että tuo Rakkaus vie siihen, mikä on todellista – mutta viha ja syyllisyys tarvitsevat ulkopuolisen kohteen, symbolin, sillä ne eivät ole todellisia. Kaikki se, mikä ei ole todellista projisoituu näin vertauskuvakseen. Kurssin harjoitus 161 opettaa meille tätä asiaa varsin selkeästi:

Täydellinen abstraktio on mielen luonnollinen tila. Tällä hetkellä osa siitä on kuitenkin epäluonnollisessa tilassa. Se ei näe kaikkea yhtenä. Ykseyden sijasta se näkee vain osia kokonaisuudesta, sillä vain siten se pystyi keksimään näkemäsi pirstoutuneen maailman…
Näin kaikki erityiset asiat syntyivät…
Rakkaus ei tarvitse symboleita, sillä se on tosi. Mutta pelko takertuu erityisiin asioihin, sillä pelko on valhetta.… Viha kohdistuu aina johonkin erityiseen asiaan. Sille täytyy olla olemassa jotakin, jota vastaan se hyökkää. Sen on pakko nähdä vihollinen jossain sellaisessa muodossa, että sitä voidaan koskettaa, että se voidaan nähdä ja loppujen lopuksi tappaa. (OT161.2:1–4; 3:1; 5:4–5; 7:1–3)
Jakautuneen mielen perimmäinen tarkoitus on luoda meille vaikutelma siitä, että mielessämme oleva pelko ja syyllisyys eivät olekaan meissä itsessämme vaan että projisoinnin mekanismin avulla pääsemme niistä eroon heijastamalla ne toisiin ihmisiin ja muihin kohteisiin. Ongelma on vain siinä, että asia ei toimi sillä tavoin kuin kuvittelemme. Ajatukset eivät jätä alkulähdettään sanotaan Kurssissa useaan kertaan, ja jos ajatukset kerran ovat aina siellä, missä ne ajatellaan, niitä ei voi siirtää mihinkään sen paremmin projisoinnin kuin minkään muunkaan tempun avulla. Projisointi on siis vain pelkkä illuusio. On kuitenkin muistettava, että me uskomme nimenomaan tähän illuusioon.

Perusasetelma ihmissuhteissamme on siis se, että me projisoimme pelkomme ja syyllisyytemme muiksi ihmisiksi, jotta voisimme sanoa: ”Minä olen syytön ja sinä olet syyllinen.” Tähän asetelmaan, niin hirvittävältä kuin se kuulostaakin, kaikki ihmissuhteemme perustuvat. Kurssi ilmaisee asian näinkin raa'asti:

Sairas ja kärsivä sinä edustaa pelkästään veljesi syyllisyyttä: todistajaa, jonka lähetit hänelle, ettei hän unohtaisi sinulle aiheuttamiaan vammoja, joista vannot hänen olevan pakoon pääsemättömissä. Näin sairaan ja säälittävän kuvan itsestäsi sinä hyväksyt, jos se vain voi palvella hänen rankaisemistaan. Sairaat ovat armottomia jokaista kohtaan ja sairautta tartuttaessaan he todella haluavat tappaa. Kuolema tuntuu vain pieneltä hinnalta siitä, että he pystyvät sanomaan: ”Katso minua veli, sinun kätesi kautta minä kuolen”. Sillä sairaus on todiste hänen syyllisyydestään, ja kuolema todistaisi sen puolesta, että hänen erehdystensä täytyi olla syntejä. (T27.I.4)
Sairaus tarkoittaa tässä sairasta ajattelutapaa. Mikään ei koskaan ole meidän oma vikamme vaan projisoimme syyllisyytemme aina ulospäin. Jos se kohdistuu toiseen ihmiseen, me hyökkäämme häntä vastaan, jos se kohdistuu meihin itseemme – sillä oma kehomme on ihan yhtä lailla mielellemme ulkopuolinen kuin toinen ihminen – me sairastumme itse fyysisesti. Fyysiselläkin sairaudella me yritämme kuitenkin aina syyllistää jotakin itsemme ulkopuolella olevaa: viruksia, bakteereja ja muita taudinaiheuttajia, geenejä, vanhempiamme tai muita ihmisiä. Ja lopulta me kuolemme kaikki; tällainen on egon mielenvikainen suunnitelma rangaista meitä itseämme. Koko tämä peli käydään kuitenkin lähes täysin tiedostumattomalla tasolla, ja siksi me emme mitenkään tajua sitä, miten ihmissuhteemme ovat niin hankalia.

Tästä kurimuksesta on kuitenkin olemassa ulospääsytie: samaistuminen oikean mielemme ajattelutapaan väärän mielemme ajatusten sijasta – samaistuminen mieleen kehon sijasta – ja juuri tässä tavoitteessasi tämä kirja pyrkii olemaan sinulle avuksi.

Kehon ja fyysisen maailman kieltämisen hyödyttömyys

Vaikka samaistuminen kehoon onkin kaiken mielen harhan taustalla, kehon ja fyysisen maailman kieltäminen ei ole ratkaisu tähän ongelmaan, sillä muistathan, että mieli projisoi ulkopuolelleen kaiken sen, mikä kielletään tai torjutaan. Et siis kykene pääsemään tielläsi eteenpäin hokemalla itsellesi: ”Minä en ole tämä keho, minä en ole tämä keho.” Kurssissakin sanotaan aivan selvästi:
Sen [kehon] olemassaoloa tässä maailmassa on kuitenkin lähes mahdotonta kieltää. Ne, jotka niin tekevät, osallistuvat muodoltaan erityisen arvottomaan torjuntaan. (T2.IV.3)
Ratkaisu on siinä, että oppii näkemään kehon oikean mielen työvälineenä. Koska oikea mielemme tietää meidän uskovan mielen harhaan, se käyttää kaikkea mielen harhassa ilmenevää opastaakseen meidät pois sieltä, aivan samoin kuin väärä mielemme käyttää kaikkea mielen harhassa olevaa pitääkseen meidät unessa. Kun näet kehollisuutesi oikean mielesi työvälineenä – toisin sanoen kun pyrit soveltamaan oikean mielesi ajattelutapaa kaikkeen kehossa ollessasi – olet ottanut tärkeän askeleen siihen suuntaan, että alat samaistua pikemminkin mieleesi kuin kehoosi. Siinä missä aiemmin ajattelit kehosi ohjaavan elämääsi kaikkine tunteineen, ajatuksineen ja tuntemuksineen, nyt alatkin nähdä, että mieli ohjaakin kehoasi eikä suinkaan päinvastoin.

Mielen ensisijaisuus

Koska olemme niin samaistuneet aisteihimme ja kehoomme, meidän on vaikea käsittää sitä, että tosiasiassa mieli on ensisijainen. Mieli on se, joka tulkitsee kaiken sen, minkä aistit tietoisuuteemme valitsevat. Kurssissa tuodaan selkeästi esille, että aivot eivät ajattele, silmät eivät näe ja jopa, ettei keho kuole, sillä kaikki tapahtuu mielessä, joka antaa merkityksen kaikelle, mitä aistit sille välittävät. Juuri tätä seikkaa eritoten Kurssin Työkirjan alkupään harjoitukset yrittävät meille opettaa. Onkin Kurssille tyypillistä, että asiat aloitetaan siitä päästä, mikä meidän on kaikkein hankalin käsittää. Vaatii pitkän ja sitkeän työn, ennen kuin voi rehellisesti sanoa itselleen tietävänsä varmasti todeksi sen, että nimenomaan mieli tulkitsee kaiken ja ettei keholla ja sen aivoilla ja aisteilla ole mitään tekemistä ymmärtämisen, ajattelemisen tai oivaltamisen kanssa. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ne ovat vain mielen synnyttämiä harhakuvia. Tätä seikkaa sinun kannattaa todella vakavissasi pohtia, sillä oikeastaan sen syvällisestä tajuamisesta koko havahtumisen prosessi varsinaisesti alkaa: sinä olet mieli etkä keho.

Jos kyse on siitä, että meidän on tehtävä valinta oikean ja väärän mielenosan välillä, eihän tätä valintaa tietenkään keho tee: keho ei tee itsessään yhtään mitään. Mielessämme on siis tavallaan kolme osaa: oikea mieli, väärä mieli ja se osa, joka tekee valinnan näiden kahden välillä. Kurssin tunnetuin opettaja, edesmennyt Kenneth Wapnick, pitää tätä valitsevaa mielen osaa, jota hän nimittää päätöksentekijäksi, keskeisenä tekijänä koko havahtumisen prosessissa. Kurssissahan ei tätä päätöksentekijää varsinaisesti erikseen nimetä eikä mainita mutta päätöksenteosta ja eritoten valitsemisesta puhutaan paljon. Voidaankin hyvällä syyllä sanoa, että koko Kurssin keskeisin opetus on se, että tajuamme olevamme mieli emmekä keho ja että tuo mieli kykenee valitsemaan uudelleen unen sijaan heräämisen siellä, mistä emme ole koskaan mihinkään lähteneetkään.

Seuraava lainaus tuo hyvin esille mielen ensisijaisuuden ja sen kyvyn tehdä tämä päätös:

…sinun tekemäsi maailma on täysin kaoottinen ja sitä hallitsevat mielivaltaiset ja järjettömät ”lait”, eikä sillä ole minkäänlaista merkitystä. Sillä se on tehty siitä, mitä sinä et halua, jolloin projisoit sen pois mielestäsi, koska pelkäät sitä. Tämä maailma on kuitenkin vain tekijänsä mielessä, yhdessä hänen todellisen pelastuksensa kanssa. Älä usko, että se on ulkopuolellasi, sillä vain huomaamalla missä se on, alat hallita sitä. Sillä sinä todellakin hallitset mieltäsi, koska mieli on päätöksenteon mekanismi. (T12.III.9)
Muista, etteivät ajatukset jätä alkulähdettään, ja koska keho on vain erillisyyteen uskovan mielemme ajatus, kaikki todellakin on edelleen mielessä. Tässä vaiheessa voit ajatella myös sitä, että erillisyyteen uskova mielen osakin on vain ajatus Yhdessä Mielessä, ja koska ne ajatukset eivät todellakaan karkaa alkulähteestään mihinkään, tästä seuraa, että meidän täytyy yhä olla siellä, missä Yksi Mieli on.

Kuten jo aiemmin totesin, mieli, joka projisoi kaiken, on siis syy, ja aistinvarainen maailma seuraus. Ymmärtääksemme mitä ihmissuhteissamme tapahtuu, meidän on tajuttava tämä marssijärjestys: mieli ensin ja mielen projektio eli maailma vasta sen jälkeen.

Väärän mielen ajatusjärjestelmä on ovelasti viritetty siten, että todellakin vaikuttaa siltä, että tämä aistinvarainen maailma tekee meille jotakin, että me olemme viattomia uhreja ja maailma ympärillämme syypää kaikkeen kärsimykseemme. Mutta jos olet todellisuudessa mieli, mitä tämä aistinvarainen maailma voi mielellesi tehdä? Ei yhtään mitään, ellet sitten samaista ajatuksiasi eli mieltäsi aistinvaraisiin kokemuksiisi, jolloin koet joutuneesi hyökkäyksen kohteeksi. Kurssissa tähän viitataan seuraavasti:

Ovatko ajatukset sitten vaarallisia? Kehoille kyllä! (T21.VIII.1)

Väärän mielen käsitys ihmissuhteista

Väärä mieli eli ego, toisin sanoen se mielen osa, johon samaistumme ja jota pidämme todellisena, vaikuttaa kaikkien ihmissuhteiden taustalla. Sillä on niille ihan oma tarkoituksensa ja merkityksensä, ja kuten jo aiemmassa esitin, syyllisyyttä kokeva mieli on projisoinut itselleen maailman kuvitellen pääsevänsä näin syyllisyydestään eroon.

Pitääkseen yllä mielikuvaa omasta viattomuudestaan ego tekee itselleen kahdenlaisia ihmissuhteita, erityisiä rakkaussuhteita ja erityisiä vihasuhteita. Erityisyys merkitsee sitä, että jokin on enemmän tai vähemmän kuin jokin muu, että asioissa on aste- ja tasoeroja. Kurssin tekstihän alkaa:

Ihmeissä ei ole vaikeusasteita. Toinen ei ole toista ”vaikeampi” tai ”suurempi”. Ne ovat kaikki samanlaisia. (T1.I.1)
Tämän ei ihan aina käsitetä merkitsevän myös sitä, ettei mielen harhassa ole vaikeusasteita eli tasoja. Jos ”ihme” on Kurssin termi sille oikean mielen ajatukselle, joka tekee tyhjäksi jonkin väärän mielen ajatuksen, ja jos ”ihmeissä ei ole vaikeusasteita”, niitä ei voi olla mielen harhassakaan. Näin jokainen mielen harhan ilmentymä on saman eli ei minkään arvoinen.

Juuri tämä käsityksemme siitä, että asioissa olisi erilaisia asteita ja tasoja, on mielen harhan ylläpitävä perusvoima ja synnyttää aistihavaintomme.

Aistihavaintoja ei ollut olemassa, ennen kuin Jumalasta eroaminen aiheutti erilaisia asteita, osia ja ajanjaksoja. Hengellä ei ole tasoja, ja kaikenlaiset ristiriidat aiheutuvat tasojen käsitteestä. … Jumalasta eroamisen aiheuttamat tasot eivät voi muuta kuin olla ristiriitaisia. Se johtuu siitä, että ne eivät merkitse toisilleen mitään. (T3.IV.1)
Toisin sanoen niin kauan kuin haluamme pitää jotakin asiaa – kuten toista ihmistä – jotakin toista erityisempänä, ajattelussamme ei tapahdu havahduttavaa täyskäännöstä. Tässä vaiheessa lienee kuitenkin paikallaan huomauttaa, ettei se että meillä on jonkin suuntaisia mieltymyksiä merkitse sitä, että emme voisi havahtua. Ei meidän tarvitse rakastaa mielen harhan tasolla jokaista ihmistä samalla kiihkeydellä kuin elämänkumppaniamme, mutta havahtuaksemme meidän tulee ymmärtää, ettemme voi jättää ketään meidän kauttamme ilmenevän Rakkauden eli oikean mielemme ajattelutavan ulkopuolelle. Älä siis sekoita mielen harhan ilmiöitä oikean mielesi kykyyn nähdä totuus. Voit rakastaa aivan rauhassa mielen harhassa ketä tahansa niin paljon kuin haluat, mutta et saa jättää ajatuksissasi ketään vaille Rakkauttasi – niin, et sitä kamalinta rikollistakaan.

Ego siis tekee itselleen kahdentyyppisiä ihmissuhteita, erityisiä vihasuhteita ja erityisiä rakkaussuhteita, ja kaikki egon luomat suhteet ovat lähtökohtaisesti aina erityisiä. Ego ei kuitenkaan tajua sitä, että molemmat suhdetyypit palvelevat pohjimmiltaan samaa tarkoitusta: syyllisyyden projisointia itsen ulkopuolelle. Vaikka ego kokeekin erityiset rakkaussuhteet vihasuhteita miellyttävämpinä, erityinen rakkaussuhde on vain yritys peittää mielessä oleva viha ja syyllisyys, jotta sitä ei nähtäisi.

Älä pelkää tarkastella erityistä vihasuhdetta, sillä vapaus piilee sen katsomisessa. Muuten kuin sen kautta ei ole mahdollista tietää rakkauden merkitystä. Sillä erityinen rakkaussuhde, jossa rakkauden merkitys on peittyneenä, on solmittu pelkästään vastapainoksi vihalle eikä siitä eroon pääsemiseksi. Pelastuksesi tulee nousemaan selvänä silmiesi eteen, kun tarkastelet tätä asiaa. Sinä et pysty rajoittamaan vihaa. Erityinen rakkaussuhde ei sitä tasapainota, vaan painaa sen pelkästään pinnan alle pois näkyvistä. On aivan olennaisen tärkeätä, että se tuodaan näkyviin eikä sitä yritetä peitellä. Sillä juuri yrityksesi tasapainottaa vihaa rakkauden avulla tekee rakkauden sinulle merkityksettömäksi. (T16.IV.1)
”Erityinen rakkaussuhde, jossa rakkauden merkitys on peittyneenä, on solmittu pelkästään vastapainoksi vihalle eikä siitä eroon pääsemiseksi.” Tämä merkitsee sitä, että erityinen rakkaussuhde on vähän kuin itsensä hämäämistä, jotta ei tarvitsisi katsella itsessä olevaa vihaa. Mutta erityinen rakkaussuhde on myös eräänlainen mielen harhassa oleva muistuma todellisesta Rakkaudesta, siitä oikean mielemme ajattelutavasta, joka herättää meidät elämän unesta. Käytämme erityistä rakkaussuhdetta kuitenkin aivan hullusti siihen, että yritämme sen avulla päästä sisällämme olevasta itseemme kohdistuvasta vihasta eroon, vaikka edellisessä lainauksessa juuri todettiin, ettei se ole mahdollista ja että se vain painaa vihan pinnan alle.

Samassa lainauksessa tulee myös hyvin ilmi se, miten tärkeää on nähdä egon ajattelumalli toiminnassa. Totta kai me kaikki mieluummin katselisimme vain erityisiä rakkaussuhteitamme, mutta emme ymmärrä, että voimme löytää rakkauden todellisen merkityksen vain, jos uskallamme tarkastella sekä erityisiä vihasuhteitamme että erityisiä rakkaussuhteitamme juuri sellaisina kuin ne ovat. Rakkautta ei voi kuitenkaan koskaan ymmärtää, jos sillä jatkuvasti yrittää tasapainottaa vihaa.

Rakkaus on Kurssissa käytetty synonyymi totuudelle. Vihan tasapainottaminen rakkauden avulla merkitsee siis sitä, että yrittää tuoda totuuden mielen harhaan ja sekoittaa ne kaksi yhteen, jolloin rakkaus menettää merkityksensä, kun se nähdään jonkinlaisena vastavoimana mielen harhalle. Jos totuuden voisi tuoda mielen harhaan, se lakkaisi olemasta totuus, ja toisaalta meillä on usein myös valitettava pyrkimys saada totuus ymmärretyksi täydentämällä sitä jatkuvasti mielen harhalla. Näin hullunkurisesti mielemme toimii. Ei siis ihme, ettemme koskaan ymmärrä mitään mistään.

Egolla on aivan tietty tarkoitusperä, kun se solmii ihmissuhteita:

Ego perustaa ihmissuhteita vain saadakseen jotain. Ja se haluaa pitää antajan sidottuna itseensä syyllisyyden avulla. Egon on mahdotonta aloittaa yhtään ihmissuhdetta ilman vihaa, sillä ego uskoo, että vihalla saa ystäviä. Näin se ei sitä ilmaise, vaikka se sitä tarkoittaakin. Sillä ego todellakin uskoo, että se voi saada jotain ja pitää sen itsellään syyllistämisen kautta. Se on sen ainoa vetovoima ja sellaisena niin heikko, että se on täysin voimaton – paitsi että kukaan ei sitä huomaa. Sillä ego näyttää aina vetävän puoleensa rakkauden avulla, mutta sillä ei ole minkäänlaista vetovoimaa kehenkään sellaiseen, joka näkee sen vetävän puoleensa syyllisyyden avulla. (T15.VII.2)
Edellinen lainaus on aika järkyttävää luettavaa, mutta jos tarkastelet omia ihmissuhteitasi puolueettomasti, voinet allekirjoittaa, mitä siinä sanotaan. Ego naamioi vihansa rakkaudeksi, koska se koko ajan haluaa toiselta jotakin ja koska se tietää toisen lankeavan paremmin rakkauden ansaan kuin avoimen vihamielisyyden ansaan. Mikä muu selittäisi sen, että tänään rakastan tuota ihmistä ja huomenna en voi sietää edes hänen ääntään?

Toisaalta, jos ego ei saa rakkauden naamiolla haluamaansa, se ottaa sen useimmiten väkisin tavalla tai toisella. Eikö tämä asetelma valaisekin aika hyvin sitä, miksi tämä maailma on sellainen kuin se on? Ensin kosiskellaan, ja ellei se tehoa, otetaan järeämmät aseet käyttöön, kunnes toivottu lopputulos on tavoitettu; tosin aika moni jättää sen kosiskeluvaiheen kokonaan väliin ja siirtyy suoraan hyökkäysvaiheeseen. Näinhän me kaikki toimimme – ihan koko ajan. Ja kaikki vain siksi, että kuvittelemme toisella olevan jotakin sellaista, mitä meillä itsellämme ei ole, koska mielemme on projisoinnin myötä mennyt täysin sekaisin sen suhteen, mikä on ulko- ja mikä sisäpuolella. Koska ajatukset eivät jätä alkulähdettään, kaikki on tietenkin mielessä sen ”sisäpuolella”, sillä mitään ulkopuolta ei ole. Näin voidaan tietysti sanoa, ettei mitään sisäpuoltakaan ole.

Mutta ajattelepa kaksi kertaa: oletko koskaan solminut yhtään ihmissuhdetta haluamatta toisesta ihmisestä mitään? Et tietenkään, sillä se ei ole mahdollista täällä mielen harhassa. Tarkoitus ei kuitenkaan ole, että meidän pitäisi luopua erityisistä ihmissuhteistamme; meidän on ainoastaan opittava näkemään ne toisella, oikean mielemme tavalla: Pyhä Henki [oikea mieli] ei halua riistää sinulta erityisiä ihmissuhteitasi, vaan vain muuttaa ne. (T17.IV.2) Tämä muutos merkitsee sitä, että näemme ihmissuhteemme toisin kuin egomme ne näkee. Tätä toisenlaista tarkastelutapaa kutsutaan Kurssissa pyhäksi ihmissuhteeksi. On olennaista ymmärtää, että kun Kurssissa puhutaan erityisistä ihmissuhteista (special relationship), sillä tarkoitetaan kaikenlaisia muitakin suhteita kuin ihmissuhteita, esimerkiksi suhdettamme esineisiin, paikkoihin, omaan kehoomme tai vaikkapa omiin ajatuksiimme. Meillä on näin koko ajan valittavanamme kaksi suhtautumistapaa kaikkeen: väärän mielen viha/rakkaussuhde tai oikean mielen pyhä suhde.

Minä tai sinä

Väärän mielen ajattelutapa perustuu hyvin yksinkertaiseen logiikkaan: joko minä tai sinä. Ego ei voi käsittää samanaikaisuutta ja samankaltaisuutta, sillä sen ajatusjärjestelmä on tehty näkemään eroja. Se ajattelee kylmän viileästi, että jos sinulla on jotakin, se on minulta pois, ja jos minulla on jotakin, se on sinulta pois. Tämän näkökulman käsittäminen avaa oikeastaan koko sen järjettömän perustan, jonka varassa ihmissuhteemme lepäävät. Tähän perustuu myös kaikki ne pelit, joita me keskenämme pelaamme, ja kaikki kaupankäynti, joka värittää voimakkaasti kaikkia ihmissuhteitamme. Muista, että ”ego perustaa ihmissuhteita vain saadakseen jotain”.

Tämä joko-tai-ajattelu pohjaa siihen perimmäiseen ajatusvirheeseen, joka koko väärän mielen synnyttää: joko erillinen yksilöllisyys tai ?Ykseys Jumalassa. Jos Ykseydestä otetaan jotakin erilleen – vaikkei niin tietenkään voi tehdä kuin kuvitelmissa – se ei enää ole Ykseys. Näin pohjimmiltaan kyse on asetelmasta ”joko minä tai Jumala”. Joko minä olen olemassa ja Jumala on kuollut tai sitten Jumala on olemassa ja minun yksilöllinen olemukseni on kuollut. Tähän joko-tai-dilemmaan kiteytyy kaikki pelko, mikä meissä tiedostamattamme piilee. Tämän takia pelkäämme kuollaksemme katoavamme ja häviävämme kokonaan, jos kuuntelemme mielemme oikeaa osaa, joka muistuttaa meitä siitä, että erillisyys on harha. Samasta syystä me pelkäämme myös sitä, että Jumala tulee ja tuhoaa ja hävittää meidät, sillä Jumala edustaa meille Ykseyttä, jota siis viimeiseen saakka karttelemme.

Tämä on myös syy sille, ettemme muista Jumalaa; pelkäämme, että jos muistaisimme, se merkitsisi oman yksilöllisen olemassaolomme loppua, ja juuri tämän takia kukaan ei oikeasti halua havahtua tai herätä ja samasta syystä heräämisen nimekkeen alla kaupataan jos jotakin taivaaseen vievää pikatietä, joka vain pitää erillisyytemme yllä tai suorastaan syventää sitä entisestään. Jos todella haluat havahtua, sinun on ymmärrettävä, ettet saa itseäsi ”mukaan”, ja koska tämä ajatus kauhistuttaa meitä niin suuresti, havahtumisen prosessi on lempeä ja vähitellen tapahtuva yksilöllisen ja erillisen minuuden ajatuksen hylkäämistapahtuma. Mitään hätää ei kellään ole, sillä vaikka havahtumisen prosessi saattaakin mielen harhassa tuntua välillä suorastaan tuskalliselta ja mahdottomalta kestää, meidän uskoamme yksilölliseen olemassaoloomme ei viedä meiltä äkisti vaan ainoastaan siinä tahdissa ja määrin kuin olemme siihen valmiita. Kurssi muistuttaakin meitä lempeästi:

Älä pelkää, että sinut yhtäkkiä nostetaan ylös ja paiskataan todellisuuteen. (16.VI.8)
Havahtuminen todellakin on prosessi ja tapahtuu luonnollisella tavalla ja omalla painollaan. Kaikki kuitenkin lähtee meidän halustamme nähdä asiat toisin, meidän halustamme valita oikea mielemme väärän mielemme sijaan. Ilman tätä ”pientä halukkuutta”, kuten Kurssi asian ilmaisee, uni vain jatkuu jatkumistaan.

Hyökkääminen ja puolustautuminen

Väärän mielen joko-tai-asetelma synnyttää kilpailutilanteen, joka näkyy kaikkein kärjekkäimmin juuri ihmissuhteissa. Periaatteessa väärän mielen logiikka on näin yksinkertainen: minä hyökkään ensimmäiseksi, koska tuo toinen kuitenkin kohta hyökkää minua vastaan. Kuten me kaikki tiedämme, hyökkäyksen muotoja on loputtomiin aina suorasta fyysisestä väkivallasta sanallisten ilkeyksien kautta mykkäkouluun ja alistumiseen. Puhumattomuus on parisuhteessa hyökkäämistä siinä missä harkitsemattoman suorat sanatkin.

Voikin sanoa, ettei hyökkäämisellä ja puolustautumisella ole mitään eroa, sillä ei ole hyökkäystä ilman puolustautumista eikä puolustautumista ilman hyökkäystä. Hyökkäämisen ja puolustautumisen tarve lähtevät siitä virheolettamuksesta, että toisella on jotakin, mitä minulla ei ole tai että minulla on jotakin, mitä tuo toinen minulta havittelee, mikä puolestaan on seurausta siitä, että kuvittelemme meidän ulkopuolellamme ylipäätään olevan jotakin. Kaikki palautuu jälleen siihen, että samaistumme niin voimakkaasti kehoomme; vain kehot hyökkäävät, mutta mielet eivät voi sitä tehdä. Toisaalta, koska on vain mieli, voidaan yhtä hyvin sanoa, että vain mieli hyökkää, sillä keho ei itsessään tee mitään. Tämä paradoksi näkyy hyvin Kurssin teksteissäkin, esimerkiksi:

Kehot pystyvät hyökkäämään, mutta mielet eivät. (OT161.6)
Ja toisaalta:
Hyökkäyksen tarkoitus sijaitsee mielessä, eikä sen seurauksia voi tuntea muualla kuin siellä, missä se sijaitsee. (T24.IV.3)
Riippuu siis siitä, kummalla mielellä asiaa tarkastelee. Väärän mielen kannalta vain kehot kykenevät hyökkäämään, mutta oikea mieli ymmärtää mielen olevan syy ja kehon vain seuraus mielen ajatuksista, joten ajatus hyökkäämisestä – sen tarkoitus – on aina lähtöisin mielestä ja siellä se myös pysyy, koska jälleen kerran: ajatukset eivät jätä alkulähdettään.

Juuri tällaisten ristiriitaisuuksien takia Ihmeiden oppikurssin sisältöä ei voi ymmärtää, ennen kuin tajuaa sen maailmankuvan, jonka Kurssi esittelee. Tämän takia on niin tärkeää lukea myös tekstiosaa eikä tehdä pelkkiä harjoituksia.

Tekstiosan luvussa 23 esitellyt ”kaaoksen lait” kuvaavat hyvin sitä logiikkaa, joka egon ajattelun perustana on. Olen avannut tätä asiaa seikkaperäisesti ensimmäisessä kirjassani, Vapaus valita, mutta käyn tuon logiikan tässä lyhyesti lävitse, koska se paljastaa niin hyvin sen mielipuolisen ajattelutavan, jota me kaikki noudatamme.

Kaaoksen lakeja on viisi ja ne muodostavat täydellisen ja aukottoman päättelyketjun:

  1. Jokaisen totuus on erilainen. Väärän mielen lähtökohta on se, että me olemme kaikki erillisiä ja ajattelemme omalla tavallamme.
  2. Jokaisen täytyy tehdä syntiä. Koska kuvittelemme olevamme erillämme, meidän on täytynyt tehdä jossakin vaiheessa hirvittävä virhe, jota väärä mieli nimittää synniksi, ja tuosta synnistä on rangaistava. Koska väärä mieli on projisoinut kuvittelemansa synnin toisiin ihmisiin, se ajattelee, että sillä on oikeus hyökätä näitä synnintekijöitä vastaan.
  3. Koska Jumala on erehtymätön, Hänen on rangaistava meitä syntimme tähden. Väärä mieli todellakin kuvittelee tehneensä syntiä (eronneensa Jumalasta), ja koska se pitää Jumalaa erehtymättömänä, Jumalan on pakko rankaista sitä tämän synnin tähden. Näin Jumalasta tulee pelottava, kostoa himoitseva olento, jota väärä mieli yrittää kaikin keinoin paeta, vaikka tietääkin sen mahdottomaksi.
  4. Minulla on vain se, minkä olen anastanut. Olen varastanut Jumalalta Luojan paikan halutessani määritellä itse itseni ja olla erillinen, yksilöllinen olento, joten minulla on vain tämä yksilöllinen elämä, jonka olen tällä tavoin anastanut. Väärä mieli kuvittelee tämän jälkeen, että vain sellainen, mikä on toiselta viety, on arvokasta. Tämä oikeuttaa väärän mielen jälleen hyökkäämään toista vastaan ja riistämään tältä kaiken, minkä se haluaa viedä.
  5. Rakkaudelle on olemassa korvike. Väärä mieli kuvittelee, että toisella ihmisellä on hallussaan nimenomaan se rakkaus, jonka se menetti luullessaan erkaantuneensa Jumalasta, ja tuota rakkautta me etsimme erityisistä ihmissuhteistamme ja juuri siitä käymme kauppaa ja sotaa keskenämme.
Tällainen on se perusta, joka luo ihmissuhteillemme pohjan. Ei siis ihme, että ne ovat aina lopulta niin hirvittävän vaikeita. Mutta kun alat nähdä, että käyt tätä sotaa vain itseäsi vastaan, väärän mielen järjetön logiikka alkaa paljastua sinulle. Kun alat ymmärtää, että pohjimmiltaan koko ajattelusi perustuu vain siihen virhekäsitykseen, että olisit jotenkin vienyt Jumalalta Hänen paikkansa ja siten kadottanut Hänen Rakkautensa – jota nyt kaikin keinoin yrität anastaa muilta takaisin, koska luulet sen olevan muissa – olet astunut havahtumisen tielle. Hyvin yksinkertaista.

Hyökkääminen on koko väärän mielen ajattelutavan keskipiste. Kaikki sen ajatukset keskittyvät hyökkäämisen (tai puolustamisen) ympärille, vaikka ne naamioituisivatkin välillä rakkaudeksi. Tämä meidän on paljastettava ja nähtävä, mikäli mielimme havahtua. Koska me jaamme kaikki tämän saman mielenvikaisen ajattelutavan, kaikki kyttäävät koko ajan toisiaan siltä varalta, että jostakin suunnasta tulee yllättävä hyökkäys. Elämme koko ajan rangaistuksen pelossa kuvittelemamme synninteon tähden. Tämä on todella sairas maailma, eikä sitä valitettavasti voi parantaa haulikolla, kuten me kaikki niin kovasti yritämme. Eikä sitä voi parantaa kauniilla teoillakaan. Maailman voi parantaa ainoastaan parantamalla syyn, joka aiheuttaa tämän kaoottisen seurauksen: parantamalla mielessä olevan hajaannustilan, joka synnyttää mielen harhan. Ja vain sinä voit tehdä tämän, sillä ei ole ketään muuta.

Yhteenveto

Erillisyyteen uskova ?Yhden Mielen osa kuvittelee siis tehneensä jotakin hirvittävää ja vieneensä Jumalalta Jumalan paikan uskoessaan kykenevänsä olemaan Hänestä erillinen (tätä kuvitteelista tekoa kutsutaan Kurssissa siis synniksi). Tästä syntyy hirvittävä syyllisyydentunto ja rangaistuksen pelko, ja koska erillisyyteen uskova mielen osa todella pelkää Jumalan rankaisevan sitä, sen on paettava tätä rangaistusta. Näin se tekee itselleen pakopaikan, kehon. Tämän lisäksi sen on päästävä mielessään olevasta syyllisyydestä eroon, joten se projisoi sen ympärilleen maailmaksi kuvitellen näin, että se itse on synnitön ja muut syyllisiä. Nerokasta vaikkakin täysin mielipuolista.

Näin mieli on jakautunut kahteen osaan: alkuperäiseen Mieleen ja erillisyyteen uskovaan mielen osaan. Meillä on alkuperäisessä Mielessä – oikeassa mielessä – muisto omasta todellisesta Itsestämme, ja havahtuminen merkitsee sitä, että opettelemme samaistumaan uudelleen tähän alkuperäiseen Mieleen erillisyyteen uskovan mielen osan – väärän mielen – asemesta. Oikean mielen ajattelutapaan pääsee puolestaan käsiksi ainoastaan näkemällä, miten väärä mieli toimii, eikä se ole kaunista katsottavaa. Yksinkertaista mutta käytännössä todella vaikeaa, kuten me kaikki itsetuntemuksen tietä kulkevat tiedämme.

Ihmeiden oppikurssin tarjoama kuva väärän mielen synnystä ja sen tavasta ajatella on hyvin selkeä eikä sen paikkansapitävyyttä käytännön tasolla ole laisinkaan vaikea hahmottaa ja ymmärtää. Missään muualla kuin Kurssissa en ole törmännyt yhtä osuvaan tapaan tarkastella sitä, miksi tässä elämäksi kutsumassamme unessa kaikki koko ajan vääristyy eikä mikään lopulta toimi.

Ihmeiden oppikurssi poikkeaa lähes kaikista muista henkisistä opetuksista siinä, että se ei yritä kaunistella asioita tai hypätä suoraan hienoihin kokemuksiin esimerkiksi rakkaudesta ja valosta. Kurssin tehtävänä on auttaa meitä näkemään se hirvittävä ajattelutapa, joka tämän mielen harhan on synnyttänyt ja ymmärtämään, että ainoastaan katsomalla sitä toisin silmin voimme vapautua siitä. Siinä se. Juuri tämän takia ihme luhistaa ajan ja saattaa säästää meiltä tuhansien vuosien turhan taistelun omaa alempaa luontoamme vastaan, kuten Kurssissa todetaan. Ihme merkitsee Kurssissa nimenomaan sitä, että oppii näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat eikä sellaisina, miksi ne itse kuvittelee.

Muuta ei tarvita, kuin että katsot ongelmaa sellaisena kuin se on, etkä sellaisena miksi sinä olet sen tehnyt. (T27.VII.2)
Tämä tosin vaatii aikamoista rohkeutta ja luottamusta, ja juuri siksi luottamus onkin niin keskeisessä asemassa Kurssin opetuksissa. Käsittelen luottamusta ja irtipäästämistä lähemmin luvussa 7.

Tällainen on lähtökohtamme ihmissuhteisiin ytimekkäästi esiteltynä. Tämän kirjan tarkoitus on purkaa tämä perusasetelma mahdollisimman selkeästi ymmärrettäväksi, jotta voisimme nähdä sen ja antaa oikean mielemme valaista sen. Näin ihmissuhteistamme tulee meille pikemminkin havahtumisen kuin unessa pysymisen välineitä.


Takaisin