Havahtumisen estää tehokkaasti myös se, että minä kuvittelen olevani ”minä” ja ettei minulla ole minkäänlaista tietoa tai muistikuvaa mistään muusta. Juha Pitkänen (nyk. Kuvajainen) Vapaus valita

Copyright © Juha Kuvajainen ja Kustannus Oy Taivaankaari 2016

Johdanto

”Uskalla tietää” on Horatiuksen, roomalaisen antiikin runoilijan lentävä lause, joka myöhemmin otettiin erääksi valistuksen ajan motoksi kuvaamaan lähinnä ihmisen mahdollisuutta tietää ja ymmärtää järjellään asioita sen sijaan, että kirkko ja muut auktoriteetit olisivat vain sanelleet meille sen, mikä on oikeaa tietoa. Mutta uskallammeko vieläkään todella tietää? Uskallammeko tietää muutenkin kuin vain järjellämme?

Elämme eriskummallista aikaa, jossa subjekti ja objekti on pyritty erottamaan toisistaan ja jossa lähinnä vain se, mikä on luokiteltu objektiiviseksi ja ulkoiseksi, on merkityksellistä; melkeinpä kaikki muu ohitetaan olankohautuksin tai ylenkatsein. Olemme luoneet itsellemme uuden, tietoon perustuvan uskonnon kaltaisen uskomusjärjestelmän, tiedonnon, jota varjelemme yhtä tulisesti ja mustasukkaisesti kuin kaikkia uskontoja on aina varjeltu. Pitämällä merkityksellisenä vain sitä, minkä tulkitsemme yleiseksi – sitä mikä on ulkoista tietoa – olemme kaventaneet ihmisenä olemisen kenttämme kenties pienemmäksi kuin yksikään uskonto on osannut sitä tehdä. Meistä ihmisistä on tehty kaiken muun mukana mekaanisia koneita, joita voidaan huoltaa, päivittää, virittää ja tuunata aivan samalla tavoin kuin kaikkia muitakin koneita – paitsi ettemme osaa tehdä mitään näistä kunnolla, sillä ihminen on osoittautunut varsin arvaamattomaksi koneeksi, johon mekaniikan säännöt eivät pädekään aivan samoin kuin hammasrattaisiin ja vietereihin, vaikka kuinka niin haluaisimme.

Perustaessamme maailmankuvamme ulkoiseen tietoon olemme samalla tehneet meistä itsestämme vähän kuin ulkopuolisia omassa elämässämme. Omilla kokemuksillamme ja ajatuksillamme ja sisäisillä tuntemuksillamme ei ole enää suurtakaan merkitystä tai sanansijaa meitä itseämme koskevissa päätöksissä. Olemme alkaneet kehittyä ihmislajina täysin toispuolisesti painottaessamme lähes yksinomaan järjen, loogisen ajattelun ja objektiivisen tiedon tärkeyttä. Empatian, vuorovaikutuksen ja yhteistyön kykymme eivät ole kehittyneet samassa mitassa kuin kykymme järkeillä ja päätellä sekä tutkia asioita ulkoisesti. Yhä suuremmassa määrin syvemmälle kriisiä kulkeva maailma tarvitsee kipeästi sitä, että saavutamme tasapainoisemman ihmisenä olemisen tilan, mikä taas ei ole mahdollista, ellemme kehitä itsessämme olevia sisäisiä kykyjä yhdessä ulkoisen osaamisen kanssa.

Tarkoituksenani ei ole jakaa asioita perinteisellä tavalla ruumiiseen ja sieluun eli ulkoiseen ja sisäiseen tai järkeen ja tunteeseen vaan pikemminkin osoittaa, että meillä tai meissä on myös sellaista älykkyyttä, tunnetta ja tietoa, joka ei noudata samanlaista logiikkaa kuin se, mihin olemme tottuneet tutkiessamme asioita ulkoisesti. Meidän on aika vähitellen nostaa sisäinen tietämisemme kyky samanlaiseen tärkeysasemaan kuin mihin ulkoinen tietäminen on viime vuosisatojen aikana noussut. En myöskään peräänkuuluta paluuta takaisin mystiikan hämäryyksiin mutta haluan tuoda esille sen tosiseikan, ettei ulkoinen tieto ole kaikki mitä on ja ettemme voi oppia tuntemaan itseämme ulkoisin keinoin kuin osittain. Me olemme muutakin kuin biokemiallisia ja fysikaalisia prosesseja; me olemme eläviä ja tietoisia olentoja, jotka kykenevät vielä paljon mahtavampiinkin suorituksiin kuin mitä olemme ulkoisesti jo saavuttaneet.

Pyrin myöskin välttelemään tarpeetonta metafyysisten selitysten esilletuomista. Tosin minkä tahansa asian vähänkään syvällisempi pohtiminen johtaa väistämättä myös metafyysisten ja ontologisten kysymyksien äärelle. Tarkoituksenani on kuitenkin osoittaa, että voimme puhua myös sisäisestä maailmastamme ilman hämäriä käsitteitä.

Uudesta uskomusjärjestelmästämme on tullut meille laatikko, joka huolimatta siitä, että se näyttää varsin houkuttelevalta ja suurelta, on lopulta aika ahdas, sillä sen ulkopuolelle todellakin jää iso osa ihmisyyttämme eli omat subjektiiviset kokemuksemme ja käsityksemme. Subjektiivisilla kokemuksilla ei ole sijaa ulkoiseen tietoon perustuvassa maailmankuvassa, jossa ne koetaan lähinnä häiriötekijöinä. Näin olemme halunneet rajata ihmisenä olemisen pieneen tilaan ja luokittelemme kaiken tuon tilan ulkopuolelle jäävään parhaimmillaankin epäilyttäväksi ja epämääräiseksi mutta useimmiten suoranaiseksi hölynpölyksi ja roskaksi. Miten meille on käynyt niin, että näin suuri osa inhimillistä olemassaoloamme on merkityksetöntä? Tähän kysymykseen tämä kirja pyrkii etsimään vastauksia.

Rakastumalla ulkoiseen tietoon olemme myös kaventaneet julkisen keskusteluilmapiirin niin ahtaaksi, ettei mitään, mikä uhkaa uskomusjärjestelmäämme – siis tiedontoamme – oteta julkisessa keskustelussa millään tavoin vakavasti huomioon. Itse asiassa päinvastoin: tavallisesti sille vain hymähdellään ylimielisesti – ainakin jos sen tueksi ei ole olemassa objektiivisia tutkimustuloksia. On kuin meitä ei enää olisi ihmisinä olemassa ja että olemassaolomme ja ymmärryksemme saa arvon ainoastaan tutkimustulosten myötä. On kuin meidän pitäisi jokaisen sopia johonkin yleiseen muottiin, jonka avulla saamme selitetyksi itsemme pois yhtälöstä. Juuri kukaan ei uskalla esittää julkisesti valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä siinä pelossa, että hänet julistetaan pannaan, tai jos ei nyt aivan pannaan, ainakin hänet nauretaan ulos kuvitteellisesta konsensukseen perustuvasta yhteisöstä.

Vaatii tavatonta rohkeutta olla tänä päivänä esimerkiksi tiedemies ja kritisoida yleisiä tieteen lähtökohtia, jos kokee sen omalla kohdallaan välttämättömäksi tai oikeaksi. Miksi olemme korvanneet yhden uskomusjärjestelmän toisella? Miksi me vaihdoimme ahtaan maailmankuvan toiseen ahtaaseen maailmankuvaan? Miksi olemme vaihtaneet uskontomme tiedontoon? Mitä tämä merkitsee ihmisyytemme kannalta? Olemmeko tosiaan päätyneet vain ojasta allikkoon? Nämä ovat kysymyksiä, joihin tämä kirja pyrkii omalta osaltaan tuomaan valaistusta. En hyökkää tietoa tai tieteellistä maailmankuvaa vastaan sinänsä vaan tarkastelen vallitsevaa uskomusjärjestelmäämme sen ymmärryksen valossa, joka minulla ihmisenä olemisesta on, ja pyrin osoittamaan, miten kapea-alainen nykyinen uskomusjärjestelmämme oikeastaan on. En ole filosofi siten kuin tiede sen määrittelee, mutta olen käyttänyt koko elämäni ihmismielen ja tietoisuuden tutkimiseen ja kartoittamiseen, vaikkei minulla olekaan esittää sinulle empiirisiä tutkimustuloksia omista kokemuksistani ja oivalluksistani.

Kirja ei myöskään ole tieteenfilosofinen pohdiskelu, vaikka käynkin hieman lävitse tietoon perustuvan maailmankuvan perusteita sekä avartaakseni tiedon käsitettä yleensä että valottaakseni niitä uskonnonomaisia piirteitä, joita tietynlaisen tiedon palvominen on yhteiskunnassamme saanut. Ymmärrän kyllä hyvin, että myös tiedemaailman sisällä käydään kriittistä keskustelua tieteen lähtökohdista, erilaisista tavoista hankkia tietoa sekä kerätyn tiedon tulkinnoista ja että on olemassa myös tieteellistä kvalitatiivista tutkimusta, joka saattaa painottaa subjektiivisen kokemuksen merkitystä, mutta pyrin tarkastelemaan nyky-yhteiskunnan tilaa pikemminkin yhtenä kollektiivisena uskomusjärjestelmänä kuin esimerkiksi analysoimaan pelkästään sitä, miten tietoa tulisi tulkita ”oikein”; tämä on tietoteoreetikoiden ja tieteenfilosofien tehtävä. Tarkoitukseni on tarkastella koko vallalla olevaa maailmankuvaa vähän kuin sen ulkopuolelta, mikä ei tietenkään ole tarkkaan ottaen täysin mahdollista, sillä olenhan itsekin osa samaa uskomusjärjestelmää kuin me kaikki muutkin. Pyrin kuitenkin tällä kirjalla osoittamaan, että se, mitä me pidämme tietona ja tietämisenä, on vain viipale tiedon kokonaisympyrästä ja että meidän käsityksemme siitä, mikä on todellista, perustuu pitkälle vain tähän pieneen viipaleeseen.

Koska käyn käsiksi avoimen kriittisesti siihen uskomusjärjestelmään, johon meidät kaikki on aivopesty – tai ainakin yritetään aivopestä – ymmärrän, että tämä kirja saattaa hieman ärsyttääkin lukijaa, mutta meidän on kuitenkin aika siirtyä yksisilmäisestä ulkoisen tiedon ylistämisestä ja glorifioinnista seuraava askel eteenpäin. Siihen tarvitaan avointa ja kriittistä keskustelua, sillä emme pääse eteenpäin, ellemme ole valmiita tarkastelemaan niitä lähtökohtia, joiden varaan olemme maailmankuvamme rakentaneet, ja ellemme tee niin, sorrumme samanlaiseen fundamentalismiin kuin kaikki uskonnot kautta aikain ovat jossakin elinkaarensa vaiheessa sortuneet: vain meidän totuutemme on oikea – kaikki muut ovat väärässä. Löytäkäämme siis itsestämme sen verran nöyryyttä, että uskallamme edes ajatella, että kenties ulkoiseen tietoon perustuva maailmankuva ei ole ainoa mahdollinen, sillä muutoin matkamme yksittäisinä ihmisinä ja pahimmillaan koko ihmiskuntana pysähtyy paikoilleen, ja huonoimmassa tapauksessa päädymme sellaiseen pimeyteen, jossa vain tietty totuus sallitaan – kuten kaikissa uskonnoissa on tapana.

Minun lienee tehtävä selväksi, etten ole mitenkään tieto- tai tiedevastainen ihminen. Kunnon tiedonnon kasvattina rakastan tietoa, tietämistä ja tiedettä enkä pyri tällä kirjallani mollaamaan tietoa ja tiedettä itsessään vaan ainoastaan esittämään kritiikkiä sen suhteen, miten määräävän aseman tietynlainen tieto on ajattelussamme saanut ja miten paljon pelkkään ulkoiseen tietoon nojaava maailmankuva sulkee ulkopuolelleen. Emme ole ihmisinä kokonaisia, jos pelkkä objektiivinen, yleinen ja ulkoinen tieto saa määritellä sen, mitä me olemme.

Meillä on ajattelemisen, ymmärtämisen ja oivaltamisen lahja ja sen lisäksi voimme jatkuvasti kehittää taitoamme olla yhä arvostelu- ja erottelukykyisempiä kaikenlaisen tiedon – niin sisäisen kuin ulkoisenkin – suhteen. Meidän ei tarvitse jäädä siihen pimeyteen, johon uusi jumalamme – ulkoinen tieto – meidät pahimmillaan johdattaa. Voimme uskaltaa katsoa kaikkea uusin silmin ja avoimesti, jos vain niin haluamme, mutta se ei ole mahdollista, jos pidämme totuutena vain yhtä ja tiettyä maailmankuvaa.

Ulkoinen ja objektiivinen tieto ei voi paljastaa meille totuutta – jos totuutta ylipäätään on olemassa – sillä sen ulkopuolelle jää valtava kirjo asioita. Ja jos totuus on olemassa, se ei voi sulkea pois mitään, sillä muuten se olisi vain osatotuus. Älkäämme siis sortuko samaan ylimielisyyteen, kuin kaikki uskonnon harjoittajat kautta aikain ovat tehneet, vaan ottakaamme rohkea askel kohti avointa tietämättömyyden tunnustamista ja tuntemattomuutta sekä laajempaa ajattelua: niissä ei ole mitään pelättävää sellaiselle mielelle, joka ei ole lukinnut maailmankuvaansa.


Takaisin