Olin aivan ihmeissäni ja sanoin: "Mutta enhän minä tiedä itsekään mitään enkelten kanssa parantamisesta." Tähän ääni vastasi: "Kyllä sinä tiedät. Et vain vielä Diana Cooper Uutta valoa enkeleiltä
Copyright © 2011 Jed McKenna ja Kustannus Oy Taivaankaari

1 Se mikä ei voi olla yksinkertaisempaa

Hän on juuri saanut lueteltua minulle oman henkisen tiensä lukuisat harjoitukset ja katselee nyt minua vastausta odotellen – toivottavasti hyväksyvää sellaista tai kenties jopa pientä kehua. Pelkäänpä pahoin, että hän joutuu pettymään. Minua ei mitenkään erityisesti viehätä nuorten kaunottarien unelmien murskaaminen, mutta se on minun työni, minä kun olen valaistunut.

"Teet siis kaiken tämän", lasken asiat samalla sormillani, "mietiskelet, rukoilet, hyräilet, joogaat, syöt kasvisruokaa, käyt oivalluksen kokeneiden ihmisten darshaneissa ja satsangeissa, annat rahaa Greenpeacelle, Amnestylle ja Free Tibetille, luet klassisia henkisiä teoksia, puhdistat itseäsi, pidättäydyt seksistä ja niin edelleen. Minkähän takia oikein teet tämän kaiken?"

Hän vain tuijottaa minua mykkänä ihan kuin vastaus kysymykseeni olisi aivan liian ilmeinen, mutta siihen on todellakin vastattava. Haluan kuulla vastauksen, jotta voisimme tutkia sitä ja tökkiä sitä terävillä pikku aivoillamme.

"Niin, tuota", hän aloittaa eikä oikein vieläkään tahdo uskoa, että haluan kuulla hänen sanovan jotakin niin ilmeistä. "Henkisen kasvun takia, luullakseni. Haluan, öh, olla parempi ihminen, rakastaa syvemmin, ja tuota, kohottaa värähtelyjäni... ymmärrätkö?"

Takerrun jokaisen sanaan. "Mitä ihmeen värähtelyjä?"

"öh, tuota, värähtelytaajuuttani? Haluan, niin kuin, kohottaa tietoisuuteni tasoa, olla paremmin yhteydessä, niin kuin, sisäiseen itseeni, korkeampaan minääni. Haluan avautua jumalalliselle energialle, joka on, niin kuin, kaikkialla."

"Ahaa. Selvä. Miksi?"

"Täh?"

"Miksi?"

"Miksi mitä?"

"Miksi kaikki se, mitä juuri sanoit. Miksi haluat korottaa tasojasi ja olla yhteydessä ja avautua ja niin edelleen?"

"No, tuota... henkisen, öh, valaistumisen takia."

Aaah–

"Aijaa, sitäkös se onkin? Haluatko valaistua?"

Hän katselee minua niin kuin olisin juuri esittänyt kompakysymyksen, mutta ei se ole kompakysymys, se on ensimmäinen kysymys. Mitä teet? Miksi teet sitä? Minne kaikki on menossa? Jos tiedät, onnistut, ellet tiedä, et onnistu. Eikä tämä ole mitään sanaleikkiä, se on laki.

"Niin, kyllä kai."

Hymyilen lohduttavasti. "Hyvä. Teet siis kaiken tämän valaistuaksesi, saavuttaaksesi henkisen valaistumisen. Ymmärränkö tämän suurin piirtein oikein?"

Tauko. "Kyllä kai."

"No, puhutaanpa aiheesta hetki ja katsotaan selkeneekö se yhtään. Mitä ajattelet henkisen valaistumisen olevan?"

Hän katsoo minua jälleen sillä tavoin, mutta nyt hänen katseessaan on mukana vähän hämmennystä. Vielä äsken kaikki oli niin ilmiselvää, ettei sitä edes tarvinnut kysyä. Nyt kaikki alkaa vähän hämärtyä.

"Hmm, niin kuin Jumala... Jumalamieli... ykseyttä, tuota, ykseystietoisuutta?"

Tämä on joka kerran samanlaista uusien oppilaiden kanssa. He esittävät oppilaita ja minä esitän opettajaa. En ole koskaan täysin varma, miksi joku saapuu paikalle tai lähtee. Koko prosessissa on yhtä paljon täyttymystä kuin turhautumistakin. Minä puhun, he kuuntelevat. He kysyvät, minä vastaan. Minä puhun, he... kuka tietää? He jotakin.

Kun sanat ovat irronneet huuliltani, en voi enää mitenkään hallita sitä, miten ne otetaan vastaan tai mitä niistä seuraa. Minä vain puhun, siinä kaikki. Sanat soluvat kuin melodia ja tekevät minulle hyvää. Se on minun juttuni. Nyökyttely ja kiinnostuneen vastaanottavaisen ilmeen ylläpito on oppilaan juttu. Minä olen puhuja ja minua kiinnostaa, miten hyvin sanani välittävät ajatukset. Olisi mukava uskoa, että sanani loksahtaisivat paikoilleen oppilaani mielessä, kuten helmitaulun helmet, mutta tiedän, ettei näin käy, joten asia ei häiritse minua. "Toimi, mutta älä ajattele toimintasi tulosta", sanoi Krishna Arjunalle. Hommiin vain.

"Se on hyvin yksinkertaista", sanon hänelle. "Valaistuminen on totuuden tajuamista. Totuus ei ole ainoastaan yksinkertaista vaan mitään sitä yksinkertaisempaa ei voi olla; sitä ei voi enää mitenkään vähentää."

Näen hänen ilmeestään, etteivät nuo sanat vieneet meitä yhtään eteenpäin. Minun mokani. Minulla on välissämme olevalla pöydällä Gita. Avaan sen sattumanvaraisesti pyrkien osumaan johonkin keskusteluaiheeseemme sopivaan kohtaan.

Se toimii joka kerran. Koen suurta kiitollisuutta, kun luen hänelle seuraavat Krishnan sanat:

"Olen tullut Ajaksi, ihmisten perimmäiseksi tuhoajaksi, valmiina hetkeen, joka kypsyy heidän tuhokseen. Toisiaan vastaan muodostelmiin asettuneet soturit eivät jää henkiin käyttivätpä he aseitaan tai eivät."

Hiljennyn, kun sanojen merkitys saavuttaa minut monella eri tasolla, ja rintani paisuu kiitollisuuden tunteesta. "Ihanaa", ajattelen. "Ihanaa, ihanaa, ihanaa."

Edessäni istuva nuori tyttö nyökkää ymmärtäen sanat juuri niin kuin kykenee. Hän tietää Krishnan puhuvan Arjunalle, mahtavalle soturille, joka on laskenut aseensa sen sijaan, että viestittäisi olevansa valmis sotaan, joka tulisi varmasti polttamaan tuhkaksi koko maan ja hänen perheensä sen mukana. Hän tietää Krishnan paljastavan Arjunalle totuuden siitä, millainen maailma on, ja myös sen, että tämän keskustelun lopussa – Bhagavad Gitassa – suomukset putoavat Arjunan silmiltä ja tämä käy taistoon.

Siihen hänen tietonsa sitten tyssäävätkin. Enpä usko, että hän samastuu Arjunaan, jonka mielen hämmennys on lamaannuttanut Gitan alussa. Enpä usko että hän ajattelee valaistumisen olevan sama asia kuin todellisuuden suora kokeminen sen loputtomassa muodossaan. En myöskään usko hänen tietävän, että häntäkin odottaa sota hänen omassa elämässään ja että hän on vain ajatuksen päässä siitä, että antaisi merkin, joka käynnistäisi hänen oman maailmansa tuhoavan tulimyrskyn. Katselen tätä nuorta tyttöä ja tiedän, ettei hänellä ole ajatustakaan siitä, minne tämä tie todella vie.

Hymyilen.

"Ykseystietoisuus on hieno asia", sanon, ja hän näyttää helpottuneelta. "Mystinen liitto, olla yhtä koko maailmankaikkeuden kanssa, suora kokemus loputtomuudesta. Autuus, ekstaasi – taivaan maku. Ajan ja paikan tuolla puolen, siellä mitä ei voi sanoin kuvata. Rauha, joka on kaikkea ymmärrystä ylempi."

"Vau", hän sanoo asianmukaisesti. Hänen nimensä on Sarah. Hän on nuori, vähän yli 20-vuotias, ja minä olen juuri ärsyttänyt hänen jokaista henkistä hermoaan. Jos olisin guru, tämä olisi minun täyspäiväinen työni. Koko ajatuskin puistattaa minua.

"Juuri niin", hän sanoo pyöritellen ajatusta mielessään, "se on juuri niin..."

"Paitsi, ettei kyse ole valaistumisesta."

"Ai."

"Valaistuminen ei tapahdu silloin, kun sinä menet sinne, vaan silloin, kun se tulee tänne. Se ei ole paikka, jossa käydään ja jota sitten muistellaan kaihoisasti ja jonne yritetään taas palata. Se ei ole vierailu totuuteen, se on totuuden herääminen sinussa. Se ei ole ohimenevä tietoisuuden tila vaan pysyvä totuuden oivallus, pysyvä ei-dualistinen tietoisuus. Se ei ole paikka, jonne menet käymään täältä; tämä on paikka, jonne menet käymään täältä. Esimerkiksi minä olen valaistunut, juuri tässä ja juuri nyt. Minulla ei ole harhakuvia eikä ego sido minua, ja vaikka olenkin suureksi onnekseni saanut kokea mystisen liiton useita kertoja, en ole juuri nyt siinä tilassa eikä minulla ole aikomusta palata siihen. Kukaan ei voi olla jatkuvassa autuuden tilassa, Sarah, se on vain myyntipuhetta."

"Ohhoh...", hän saa sanotuksi.

"Minä yritän palauttaa sinut lähtöruutuun, Sarah. Olet lähtenyt liikkeelle – aivan kuten kaikki tekevät – johonkin suuntaan, mutta valaistuminen on toisessa suunnassa. Nyt sinun on selvitettävä, mitä todella haluat. Haluatko omistaa elämäsi mystisen tietoisuuden kokemuksen etsinnälle? Vai haluatko herätä tuntemaan totuuden itsestäsi?"

Hän pohdiskelee tovin kysymyksiäni ja hämmästyttää minut vastauksellaan.

"Taitaa olla järkevämpää selvittää ensin, mikä totuus on, sillä mitä merkitystä millään muuten on", hän tokaisee. "Asiat tärkeysjärjestyksessä, eikö niin? Tarkoitan, että sitten kun olen saanut selville totuuden, voin yhä pyrkiä kokemaan ykseystietoisuuden."

"Vau", naurahdan kunnioittavasti. "Hyvä vastaus. Juuri niin, selvitä ensin, mikä totuus on, ja tee sitten ihan mitä haluat."

Huolimatta hyvistä vastauksista Sarah ei ole oikeastaan vielä tehnyt sitä päätöstä, jonka hän kuvittelee tehneensä. Ei totuuden oivaltamisen ja mystisen liiton välillä voi valita samalla tavoin kuin lounasruokalassa. Valaistumista ei oikeastaan voi valita laisinkaan. Ihminen on pikemminkin sen uhri, vähän kuin jäisi bussin alle. Ei Arjunakaan noussut aamulla sängystään siinä toivossa, että näkisi Krishnan universaalin hahmon; hänellä oli vain huono päivä töissä, kun universumi valaisi hänet.

On aika antaa Sarahin valita seuraava siirto.

"Teet siis kaikkea tätä henkistä, koska haluat mennä tiettyyn suuntaan, niinkö?"

Hän nyökkää.

"Haluat kehittyä henkisesti tai päästä lähemmäs Jumalaa tai mennä taivaaseen tai valaistua – jotakin tämän tapaistako?"

Hän nyökkää jälleen näyttäen olevan kaikesta hieman ymmällään.

"Lyhyesti sanottuna, olet liikkeessä – edistyt – eikö vain? Olet menossa kohti jotakin pistettä ja loitommas jostakin toisesta?"

Hän nyökkää jälleen.

"Yleisesti ottaen kaikki muutkin tekevät suurin piirtein samaa, vai mitä? Liikkuvat kohti jotakin ja etäämmälle jostakin muusta?"

Hän nyökkää taas kuin varuillaan sen suhteen, että olen järjestämässä hänelle ansan, mitä tietenkin olen tekemässäkin.

"Haluaisin nyt, että kerrot minulle tarkkaan, mistä olet loittonemassa ja mitä kohti olet menossa. Mieti vain asiaa rauhassa, meillä ei ole kiire mihinkään. Ajattele, että olet antamassa nimen omalle elämäntehtävällesi käyttämällä näitä kahta elementtiä – sitä mitä kohti olet kulkemassa ja sitä mistä olet loittonemassa."

Ajatus näyttää hieman hermostuttavan häntä.

"Hei", tyynnyttelen häntä, "ei ole mitään hätää. Tarkoitus on vain tarkastella hieman lähemmin sitä, minne olet menossa ja mistä olet tulossa. Ei tämä ole mitään tähtitiedettä. Selvitä vain matkasuunnitelmasi ihan yksinkertaisesti. Ei kai se niin vaikeaa ole?"

"Ei varmaankaan."

"Ei tämä ole mikään kilpailu vaan elämää. Ei ole mitään maaliviivaa eikä voittajia tai häviäjiä. Tätäkin sinun kannattaa ajatella. Lopputuloksena on kaikkien tasapeli. Tule taas pakeilleni muutaman päivän kuluttua ja kerro, mitä mieleesi on tullut."

Sarah työstää samaa väärinkäsitystä kuin kaikki muutkin. Hän uskoo – noin yleisesti ottaen – että jotakin on vialla tai väärin ja että hän voi korjata sen. Se, mikä tuo jokin on, mikä siinä on vialla ja miten sen voi korjata, vaihtelee ihmisestä toiseen, mutta peruskuvio on aina sama; totuus kuitenkin on, ettei mikään ole oikeasti väärin. Mikään ei ole koskaan väärin eikä mikään voi ollakaan väärin. Siinäkään ei ole mitään väärää, että ajattelee jonkin olevan väärin. Vääryys ei vain ole mahdollista. Kuten Alexander Pope kirjoitti: "Eräs tosiasia on selvä – kaikki mikä on, on oikein." Vääryys on vain katsojan silmässä eikä missään muualla.

Vääryyden havaitseminen on kuitenkin aivan välttämätöntä ihmiselon draaman jatkumiselle niin kuin on erillisyyden harha ja vapaan tahdon olemassaolokin. Draamassa pitää olla konflikti – ellei ole konfliktia, ei ole draamaakaan. Ellei jokin ole vialla, mitään ei täydy korjatakaan, mikä merkitsee sitä, ettei mitään tarvitse tehdä. Ei tarvitse kurottaa korkeuksiin tai sukeltaa syvyyksiin. Omaisuutta ja valtaa ei tarvitse kerätä. Tulevia sukupolvia ei tarvitse siittää. Taidetta ei tarvitse tehdä tai pilvenpiirtäjiä rakentaa. Sotia ei tarvitse käydä. Uskontoja ja elämänkatsomuksia ei tarvitse keksiä. Hampaita ei tarvitse harjata.

"Usko siihen, että jotakin on vialla, on tuli ihmiskunnan persuksen alla", muotoilen asian Sarahille.

Ei vääryys tietenkään ole ihan kokonaan keksittyä. Tietty määrä oikeaa ja väärää on viritetty ihmisen koneeseen. Nälkä on väärin ja syöminen oikein, selibaatti on väärin ja siittäminen oikein, kipu on väärin ja mielihyvä on oikein ja niin edelleen. Mutta nämä ovat kaikki biologisesti ohjautuvia asioita, jotka pätevät vain fyysiseen organismiin ja joista piittaamattomuus saattaa johtaa entistä suurempaan tukalaan oloon ja mahdollisesti kuolemaan.

Missä fyysisen organismimme ulkopuolella sitten on vääryyttä? Ilmeinen vastaus kuuluu: ei missään. Mutta jos tässä koko olemassaolemisen jutussa on oltava jokin dramaattinen elementti, jotta se tuntuisi mielenkiintoiselta, tarvitaan konflikteja, ja niin keitokseen täytyy lisätä keinotekoinen vääryys: pelko.

Sisäisen onttouden pelko. Sisäisen valkoisen aukon pelko. Olemattomuuden pelko.

Itsettömyyden pelko.

Itsettömyyden pelko on kaikkien pelkojen äiti, pelko johon kaikki muut pelot perustuvat. Mikään pelko ei ole niin vähäpätöinen, etteikö sen ytimessä olisi olemattomuuden pelko. Kaikki pelko on pohjimmiltaan olemattomuuden pelkoa.

"Entä mitä muuta valaistuminen on, kuin hyppy olemattomuuden kuiluun", kysyn Sarahilta.

Hän ei vastaa.

Huolimatta siitä, millaiset kasvot pelolla on, se ohjaa niin yksilöitä kuin koko ihmiskuntaa lajinakin. Ihmiset ovat yksinkertaisesti sanottuna pelko-olentoja. Tuntuu ehkä houkuttelevalta sanoa, että meissä on yhtä paljon järkeä ja tunnetta tai saman verran oikeaa ja vasenta aivopuoliskoa, mutta näin ei ole. Me olemme ensisijaisesti tunneolentoja ja tärkein tunteemme on pelko.

"Eikö olekin hauskaa", kysyn Sarahilta, joka tässä vaiheessa näyttää aika pöllähtäneeltä.

En pyydä oppilaitani määrittelemään sitä, mistä he ovat tulossa ja minne he ovat menossa, siksi, että kaipaisin näitä tietoja itse jotenkin, tai edes siksi, että haluaisin heidän selvittävän asian itselleen. Haluan heidän vain tarkastelevan uudelleen nykyistä suuntaansa, sillä jos kohtalo tai sallimus on tuonut heidät minun luokseni kuulemaan tällaisia asioita, äkillinen suunnanmuutos saattaa myös todennäköisesti seurata, ja tätä varten täytyy ensin selvittää nykyinen suuntima.

Sarah saa osakseen vain kevytversion tästä pelko- ja vääryysmonologista, osittain hänen itsensä tähden ja osittain minun itseni tähden. En tiedä, miten paljon hän siitä loppujen lopuksi tajuaa, mutta eipä näiden asioiden kuulemisesta hänelle mitään haittaakaan ole. Minä taas ymmärrän asiat paremmin itse ilmaisemalla ne sanoin. Sillä tavoin opin, mitä minun tulee sanoa ja miten. En saanut valaistuessani mitään täydellisen tiedon pakettia, joten jos haluan ymmärtää jotakin, jotta voisin opettaa sitä, minun täytyy selvittää asiat itselleni.

"Tuleeko minun jatkaa mietiskelyharjoituksiani", hän kysyy hakien hieman epätoivoisesti jotakin tuttua, johon voisi tarttua.

"Totta kai, tietenkin", vastaan ja hän näyttää helpottuneelta kuullessaan tämän. Valaistumisen kannalta ei ole merkitystä sillä, miten paljon hän mietiskelee vai mietiskeleekö hän laisinkaan, syökö hän lihaa vai ei tai antaako hän rahaa hyväntekeväisyysjärjestöille vai varastaako hän niiltä. Tiedän kuitenkin, että hänen tasapainonsa on horjahtanut ihan riittävästi yhteen keskusteluun. Tämänkertaisen oppitunnin tarkoitus on auttaa häntä ajattelemaan uudelleen sitä, mitä valaistuminen merkitsee. Jos alkaisin riisua hänen vääriä käsityksiään liian nopeasti, hän vain palaisi takaisin siihen hindulais-kristillis-buddhalais-newage-soppaan – tai mikä se ikinä lieneekään – mistä hän tulikin.

Istumme taloni kuistilla Amerikan viljelysmaiden sydämessä. Ainakin talo oli ennen minun. Nyt se on pikemminkin kuin jonkinlainen maalaisashrami, joka kuuluu kaikille, jotka tulevat tänne. Ennen siivosin ja korjasin taloni itse ja tein kaikki askareet, mutta nyt elän kuin prinssi palatsissaan. En ole heiluttanut vasaraa tai tyhjentänyt roskakoria vuosiin. En minä koskaan tieten tahtoen prinssiksi pyrkinyt, niin vain kävi, kun en ollut varuillani, eikä tämä ole sellainen asia, josta haluaisi hirveästi valittaakaan.

Sarah ei ole mitenkään poikkeuksellinen niiden ihmisten joukossa, jotka löytävät tiensä tänne. Ei hänkään mikään tyhjä taulu ole, joten hänet täytyy ensin saada höllentämään otteensa vähän kaikesta: mielipiteistään, moraalistaan ja hänen kaikkein suurimmin vaalimista uskomuksistaan – toisin sanoen hänen egostaan ja väärästä itsestään. Ei talomme portaille ilmesty ketään tyhjän kupin kaltaista, joka vain odottaa täyttämistään tiedolla, ja koska se tieto, jota täällä tarjoillaan, on lähes varmasti jyrkässä ristiriidassa sen tiedon kanssa, jota tänne tulevat kantavat mukanaan, tärkeintä on aina valmistaa jokainen vieras asioiden perusteellisempaan uudelleenjärjestelyyn.

Talossa näyttää aina asuvan 15–20 oppilasta. He viipyvät täällä jonkin aikaa, keskustelevat kanssani ja pitävät huolta asioista. He tulevat. He menevät. Tämän lisäksi satakunta muuta ihmistä käy vähän kuin päiväkoulua eivätkä he yövy talossa. He eivät asu täällä vaan tulevat silloin kuin pystyvät tai haluavat. He saattavat tulla ja mennä minun tietämättä siitä mitään. He ilmestyvät paikalle, hoitavat hetken puutarhaa, tekevät kellarin sähkötyöt, valmistavat ateriat, rakentavat lisärakennukset, rupattelevat keskenään, maalailevat, jättävät jonkin lahjan, syövät ja niin edelleen. Sillä tavoin asiat täällä ovat. Kaikki vain sujuu, ja kaikille tämä myös tuntuu sopivan.

On kaunis kevätiltapäivä. Aurinko on jo laskemaan päin ja päivän kuumuus alkaa hellittää. Vieno tuuli hyväilee ruohikkoa aaltomaisin liikkein. On aika istua aloillaan ja olla tyytyväinen. Nautin hiljaa kaiken suloisesta täydellisyydestä ja olen mielissäni siitä, että Sarahkin ymmärtää tehdä samoin – tai ainakaan hän ei pilaa hetkeä lörpöttelemällä.

Aika nielee vähitellen hetken täydellisyyden ja katselen sen hiipumista kiitollisena. Joku työntää päänsä ulos ikkunasta ja huikkaa, että nälkäisille olisi ruokaa tarjolla. Saatan haistaa sen tuoksun. Kasvissyöjät ovat olleet jälleen asialla. Joku tuo minulle kulhollisen riisiä, vähän dalia ja garam masalaa sekä syömäpuikot. Heti kun ruoan tuoksu täyttää sieraimeni, tiedän Sonayan olleen keittovuorossa ja odotan ensimmäistä suupalaani nautinnolla.

Syön ja katselen, miten aurinko saa laskiessaan aikaan enemmän vaaleanpunaisen sävyjä kuin kukaan olisi osannut odottaa. Vaaleanpunainen leikki taivaalla muuttuu vähitellen syvänpunaiseksi ja kultaiseksi ja pilvet heijastelevat värien koko kirjoa saaden kaiken näyttämään taivaalliselta. Nyt voisin vaikka kuolla, ajattelen, samalla kun päiväkin kuolee. Mutta sitten muistan –

Minunhan täytyy kirjoittaa kirja.


Takaisin